Rover Ystävät ry Keskustelupalsta

Päivä 3 Katowice-Budapest

Päivä kolme avattiin käynnillä Auschwitz museossa ja Auschwitz-Birkenau tuhoamisleirillä. Matkaa oli tuonne reilu kolmekymmentä kilometriä hotellilta, mikä taitettiin reilussa puolessa tunnissa. Päivä oli todella kuuma, noin +36-38 astetta koko päivän, eikä täällä juurikaan viilene edes illaksi. Tämä asettaa oman kehon kuuntelun arvoon arvaamattomaan. Molemmat joimme noin 10l vettä päivän aikana ja silti oli havaittavissa kuivumisen merkkejä. Taas on opittu jotain ja vedenjuontia lisätään reilusti, ettei nestehukka iske.

Auschwitzista suunnattiin auton keula kohti Tsekkejä, tosin siellä viivyttiin noin 50km matka ennen kuin päästiin Slovakian puolelle. Tähän saakka hienoimmat maisemat löytyivät Slovakiasta. Pieniä serpentiiniteitä ajeltiin vuorien yli ja matkaa saatiin taittaa puiden varjostamilla teillä. Tämä on erittäin mukavaa silloin kun on näin kuuma ja autossa ei ole ilmastointia. Riesana Slovakian läpiajossa on monet nousut, missä raskas liikenne hyytyy täysin. Niitä sitten odotellaan ja ajellaan possujunassa kahta kymppiä ylös vuorenrinteitä. Eli keskinopeus ei ollut mikään hurja. Defe jaksoi nousut hyvin, tosin joutui nelosta hämmentämään nousuihin. Lämmöt pysyivät kurissa ja muutenkin kaikki toimi hienosti!

Budapestiin tultiin illansuussa ja hotellia piti vähän metsästää, mutta löydettiin viimeinkin. Kyseessä on siis huoneisto, minkä vuokrasimme kolmeksi päiväksi hintaan 180€. Nyt sitten odotellaan kolmatta teamin jäsentä saapuvaksi Suomesta ja huilataan pari päivää. Myös varustehuoltoa ja päivitystä pitäisi tehdä

Päivä 4 Budapest

Tänään on lähinnä taisteltu kuumaa vastaan. Aamusta lähdettiin West end kauppakeskukseen pyörimään j. a hommaamaan puuttuvia varusteita, kuten lisää shortseja ja lyhythihaisia paitoja. Lämpömittarikin tuli ostettua ja tässä terassilla noin viiden aikaan iltapäivällä kirjoitellessa on lämpötila miellyttävät +37,3 astetta. Eli kalsarit jalassa on hyvä istua pihalla ja välillä tuntuu, että nekin ovat liikaa… =)

Lapsille tuli hankittua lelukaupasta iso kasa tavaraa, niillä rahoilla mitä allekirjoituksista tuli. Värikynistä aina korvakuumemittariin saakka ja kaikkea siltä väliltä. Huomenna olisi tarkoitus tehdä vielä toinen ostosreissu, niin saadaan loputkin lahjoitusrahat tuhlattua hyödykkeisiin.
Illasta pitäisi myös puuttuvan kolmasosan eli Denniksen saapua Budapestiin. Voi olla melkoinen kulttuurishokki tulla Suomen +16ta suoraan Budapestin +36:n.

Päivä 5 Budapest

Vuorossa oli toinen lomapäivä Budapestissä ennen varsinaisen urakan alkua. Edellinen yö oli TODELLA kuuma elohopean pysytellessä noin +34 asteessa läpi yön. Itse en saanut montaa silmäystä nukuttua, kun ei vaan yksinkertaisesti pystynyt. Ei auttanut kylmä pyyhe, eikä jääpullo vuoteessa. Suihkussa oli hyvä tasan sen aikaa kun vesi valui. Välittömästi hanan sammuttamisen jälkeen tuli kuuma. Tämä päivä oli ennusteen mukaan viikon kuumin + 38-40 astetta. Päätettiin lähetä Sezneyn kylpylään kellumaan ja viilentymään. Päivän paras hetki oli ”kylmä allas” +16 astetta. Miellyttävän viileää.

Muuten ei tästä päivästä mitään ihmeellistä kerrottavaa. Sääennuste lupasi ukkosta illaksi, mutta taisi sekin kiertää Budapestin. Ainakaan tätä kirjoittaessa ei ole vielä näkynyt, joten soitan Karpolle ja valitan! Muutoin sään pitäisi muuttua aavistuksen viileämmäksi, mikä olisi erittäin tervetullutta.

Päivä 6 Budapest-Sarajevo

Aamusta luovutettiin hotellihuone, kuten oli sovittu ja suunnattiin kohti lähtöviivaa. Suomalaiset luonnollisesti oli paikalla jo seitsemältä ja loppusakki valui paikalle puoli yhdeksään mennessä. Team esittelyt ja yleiset asiat, jonka jälkeen päästiin matkaan. Matka meni ihan ok, paitsi tuli huomattua että kun maksullisella tiellä ajat rampin ohi, tekee se noin 100km ylimääräistä ajamista.

Saavuttaessa Bosnia Hertsegovinan rajalle, kysyi rajalla passeja tarkastanut ihminen vihaisena osoittaen Retken lamppuja: Is that VCR? Inka antoi lampun virkailijalle ja totesi, että se on taskulamppu. Autossahan oli luonnollisesti Blackvue, pari Goprota ja Isaw kamera tallentamassa tapahtumia…

Kun päästiin Sarajevoon, etsittiin hetki hotellia ja löydettiin paikalle. Siitä suoraan kamat hotellihuoneeseen ja keskustaan käynnistämään kick off partyja. Kun istuttiin Norjalaisten kanssa ravintolassa syömässä, kuului kova pamaus ja ihmiset lähtivät juoksemaan poispäin tapahtuma paikasta.

Hetken ihmettelyn jälkeen selvisi, että noin 50m päässä olevassa ravintolassa oli räjähtänyt pommi tai kranaatti. Onneksi ei osuttu paikalle. Tilanteen rauhoituttua, kerättiin porukka kasaan ja lähdettiin takaisin hotellille. Kyseinen välikohtaus muistutti siitä, että olemme tosiaan paikassa, missä sota on loppunut noin kymmenen vuotta sitten ja erilaiset sissiliikkeet toimivat vieläkin aktiivisesti.

Aulabaarissa hörpättiin vielä yhdet bisset porukan kanssa. Silloin paikalle pölähti hikinen Intialainen joka kertoi ettei heillä käytössä olevassa Jumpperissa toimi pakki. Olivat joutuneet työntämään useammassakin paikassa autoa. No, kun lukkorengasta vaihdekepissä nostaa löytyy pakki… =) Pieniä vetoja oli jo ilmassa siitä, pääseekö Intian joukkue koskaan Istambuliin saakka.

Huomenna jatketaan saa nähdä mitä silloin tulee vastaan.

Päivä 7 Sarajevo-Pec

Aamu alkoi aamupalalla hotellilla, minne koko porukka raahautui pikkuhiljaa. Edessä oli pitkä päivä läpi Montenegron vuoristo alueen Pecin kaupunkiin Kosovoon. Matkaahan ei ollut kuin nelisensataa kilometriä kapeilla vuoristoteillä. Aamupalan jälkeen läksimme matkaan ja ensimmäiseksi tankille. Dieselin kulutus on pysytellyt aika tarkasti siinä 10l/100km lukemissa. Vielä reitinvarmistus huoltoaseman tankkaajalta ja sitten mentiin. Alkumatka eteni mukavasti pienempiä teitä noin kahdeksankympin matkavauhtia rajalle asti. Rajalla maisema muuttui ja tie rupesi kaventumaan.

Noustuamme koko ajan ylöspäin rupesi maisema muuttumaan TODELLA upeaksi. Voin rehellisesti suositella Montenegroa kaikille polkupyöräilystä, melonnasta, ratsastuksesta tms. aktiviteeteistä pitävälle. Pieniä vaelluskeskuksia oli koko ylänköalue täynnä ja hinnat eivät näyttäneet päätä huimaavan. Paikalliset tiet ovat pieniä ja niillä on suhteellisen paljon liikennettä, joten matkan teko on melko hidasta. Meillä keskinopeus pysytteli noin 25km/h luokassa koko päivän, eli pitkä ajopäivä tästäkin tuli.

Päästyämmä ylängölle löytyi noin 1300m ravintola, mihin pysähdyimme syömään. Jonkun ajan päästä paikalle pölähti Unkarin joukkue ja vaihdeltiin kuulumisia. He jatkoivat matkaa pysähtymättä ja me jatkoimme gulassin syömistä. Täytyy sanoa, ettei hinta päätä huimannut. Kolmen hengen todella isot annokset ja juomat alkupaloineen päivineen 35€. Mökin olisi tuosta paikasta saanut vuokrattua ilman aamiaista 5€/vrk ja aamiaisella 8€.

Matka jatkui kohti Kosovoa aina vain ylöspäin nousevalla tiellä. Tie oli kohtuullisen hyvässä kunnossa, mutta kapea. Noustuamme noin 1700 metriin tuli vastaan koripallo kenttä. Aivan, teline ja tiehen maalatut viivat kenttää kuvaamassa. Kukahan hakee pallon jos menee pitkäksi..? Reitti kulki aina 1829m korkeuteen asti ja sen jälkeen lähti laskemaan alas laaksoon. Polkupyöräilijöitä ja vaellusporukkaa näkyi teiden varsilla jonkun verran. Jatkoimme matkaa pienempiä teitä pitkin vielä toisen matalamman nyppylän yli (noin 1400m) ja hetken päästä päädyimme rajalle.

Montenegron rajamies kyykytti Saksalaisia ja Serbialaisia rajalla ja juoksutti ihmisiä luukulta toiselle. Kerkesimme jo jonossa miettimään, miten saamme purkaa koko auton ja tavarat tarkistusta varten. Kun vuoro tuli, annoin passit ja moikkasin iloisesti. Virkailija nappasi passit, toimitti ne kollegalleen tarkistettavaksi ja silmäili autoa. Sen jälkeen hän antoi passit takaisin leveän hymyn kera ja toivotti hyvää matkaa. Ennen kuin kerkesin laittaa vaihteen päälle ja saamaan autoa liikkeelle aloitti hän heti seuraavan perässä ajaneen Saksalaisen ohjeistamisen samoin kuin oli jo aiempia riivannut. Hymyilimme ja jatkoimme matkaa. Kosovon puolella rajalta piti ostaa vakuutus, koska greencard ei ole voimassa. Vakuutus maksoi 30€ ja pääsimme maahan.

Rajalla oli myös pikkumuksuja myymässä kuka mitäkin ja kerjäämässä. Annoimme muutaman Team Sisu tarran porulle ja riemu oli mahtava ne kun pystyi liimaamaan ämpärin kylkeen. Pienestä on ihminen iloinen.
Kosovon puolella oli GPS:n mukaa matkaa hotelille enää 10km mikä todellisuudessa oli noin 60 km serpenttiiniteitä pitkin. Tiet olivat hyväkuntoisia, joten matka taittui passelisti ja olimme toinen hotellille saapunut teami. Edellinen porukka oli tullut noin 15min ennen meitä.

Istuimme aulabaariin kylmälle oluelle vaihtamaan päivän kuulumiset ja odottelimme muita teameja mitkä pikkuhiljaa saapuivat paikalle. Illalla käytiin vielä ravintola Victoryssä syömässä pizzat, hintaa kolmen hengen aterioinnille tuli 15€.

Summasummarun, kilometrejä tuli noin 400km ajoaikaa 12h, mutta maisemat olivat päätähuimaavat. Valokuvaustaukoja tuli pidettyä noin tunnin välein joten tahti oli kohtuu leppoisa.

Päivä 8 Pec- Peschkopi

Päivä kahdeksan on ollut tähän mennessä mielenkiintoisin. Matka jatkui Kosovosta Albaniaan, missä tiet muuttuivat rajan jälkeen käytännössä sorateiksi. Paikka paikoin oli myös asfalttia, mutta suurin osa todella mielenkiintoista soratietä: isoja kuoppia, teräviä kiviä ja kaistapäisiä kuskeja sekä lehmiä keskellä tietä. Puolesta välistä reittiä vaihdettiin sitten todella pienelle soratielle. Noin autoleveys, toisella puolella kallionseinä ja toisella puolella 100-200m pudotus. Maisemat olivat hienoja. Ajeltiin kimpassa Britanniasta olevan Between Dreams teamin kanssa, mikä oli liikkeelä Daf maastokuoma-auton alustalle tehdyllä campperilla. Välillä tuntui, että tiessä ei riittänyt leveys, mutta silti mahduttiin.

Myös joen ylitykset huonokuntoisia siltoja pitkin olivat hyvin mielenkiintoisia. Defenderin kanssa ei ollut ongelmia, mutta kun sillalle väännetään 11 tonnia painava kahdeksan metriä pitkä ja reilu pari metriä leveä kuorma auto, rupeaa tulemaan jännää. Kaikesta huolimatta ensimmäinen silta kesti. Hieman tämän sillan jälkeen tuli tehtyä lähes kohtalokas navigointivirhe. Käännyimme y-risteyksestä väärään suuntaan ja camper tuli perässä. Jälleen sillan ylitys ja sen jälkeen jatkoimme matkaa ylöspäin vuorenrinnettä. Tie tuntui kapenevan koko ajan ja hetken päästä tajusimme olevamme väärällä tiellä ja tämä tie päättyy umpikujaan. Viimeinen paikka, missä camperin olisi päässyt kääntämään ympäri, oli kuitenkin jo ohitettu. Joten muitakaan vaihtoehtoja kun jatkaa eteenpäin, ei ollut. Uskoin vakaasti siihen, että jonnekin tuolta on päästävä. Tie nousi ylemmäs vuorenrinnettä ja kapeni edelleen koko ajan. Pari kertaa olin varma, että Laurie ja Phil putoavat autoineen rotkoon ja sillä selvä. Mutta Daf piti pintansa ja matka jatkui. Hetken päästä pääsimme korkean nyppylän huipulle ja todettiin, että tässä on ainoa paikka missä voidaan saada Daf ympäri.

Parin minuutin pohdinnan jälkeen ilmestyi puskista paikallinen herrasmies vaaleissa prässihousuissa ja kauluspaidassa. Hän ilmoitti kyseisen tien olevan umpikuja ja tuon nyppylän olevan hautausmaa, missä ei todellakaan käännetä kuorma-autoa ympäri. Ainoaksi vaihtoehdoksi jäi siis jatkaa eteenpäin. Jatkoimme samaa ränniä noin 200m kunnes tulimme tiestä suoraan ylämäkeen risteävän piston kohdalle. No, Defenderi kaasupohjassa niin ylös mäkeä kuin mahdollista ja Daf risteyksen ohi ja peruuttaen pistoon. Muutama hiuksia nostattava peruuttelu ja Daf saatiin ympäri. Sen jälkeen Defenderi pakittaen uralle, keula takaisin päin ja samaa reittiä takaisin. Hermo rupesi jo olemaan kaikilla aika tiukalla ja Defenderistä dieselikin vähissä. Paikkana Albanialainen erämaa, missä ei oikeasti ole mitään liikennettä eikä puhelimet toimi. Ja vaikka toimisivatkin, niin eipä tullut ketään mieleen ketä pyytää tuomaan lisää polttoainetta…

Tunnin palaamisen jälkeen päästiin takaisin oikealle uralle ja matka kohti Peshkopia jatkui. Kaksi siltaa oli vielä ylitettävänä ja toisesta sillasta saatiin pudotettua Daffin eturenkaat läpi. Mutta kaikesta huolimatta päästiin yli.

Pimeän laskeuduttua päästiin Peshkopiin ja todettiin, että tästä on vielä päivän etapin päätöspisteeseen vielä noin kolmen tunnin ajo vielä huonompaa tietä, kuin on tähän asti tultu. Teimme muutaman puhelinsoiton muille teameille ja todettiin, että vain yksi teami on päässyt perille. Muut olivat löytäneet vaihtoehtoisen majoituksen. Teimme päätöksen ajaa ulos kaupungista ja etsiä sopivan leiripaikan. Ajettuamme tunnin pimeässä keskustassa väistellen paikallisia ihmisä, autoja ja lehmiä osuimme Hotel Brazilin pihaan. Huone tuolta ja yöksi, oli kaikkien yhteinen mielipide. Hintaa hotellille tuli 20€+2,5€ vartioidusta pysäköinnistä.
Suihkuun ja pyysimme hotellin henkilökuntaa tilaamaan paikallisesta pizzataksista evästä. Istuttiin porukalla iltaa ja käytiin läpi päivän tapahtumia. Samalla hörpättiin muutama rentouttava olut ja sen jälkeen nukkumaan.

Kilometrejä tuli noin 300, mistä 250km ajettiin huonoilla vuoristoteillä.

Lisää tarinaa tulee jahka taas on toimivan netin päässä.

Mukava lukea reissusta! Kuvia odotellessa. Mutta missä jerrykannut??

Onnea loppu matkalle!

Tyhjänä kontissa tietysti... =)

Mahtavaa luettavaa. Kertakaikkiaan

Nyt pääsi paremman netin ääreen, joten kuvia olkaa hyvä!


Defe Montenegro by Tuomas Patanen, on Flickr

Montenegro, voin suositella!!!


kuva by Tuomas Patanen, on Flickr

Kutaisi pass 2025m


kuva (4) by Tuomas Patanen, on Flickr

Defenderi johti joukkoa.


kuva (3) by Tuomas Patanen, on Flickr

Auringonlasku vuorilla. Tuossa kohtaa oltiin noin 1300m korkeudessa ja taustalla näkyvässä pilvessä ukkosrintama... Meinasi raastaa hermoa alaspäin ajaminen. Jokapuolella oli salaman kappaleiksi iskemiä puun raatoja...


kuva (2) by Tuomas Patanen, on Flickr

Vuoristomaisemaa Georgiasta.


Dufender Mudhole by Tuomas Patanen, on Flickr

Camel Trophy hengessä mutalätäköiden läpi!


kuva (1) by Tuomas Patanen, on Flickr

Rupeaa näyttämään siltä miltä auton pitääkin.

Lisää tarinaa ja kuvia kun taas saa aikaiseksi. Huomenna mennään Armeniaan!

Pidättehän hauskaa...? :wink:



Andy

Hienoja paikkoja ja kuvia.....

Pata Wrote:Rupeaa näyttämään siltä miltä auton pitääkin.

!

HEI! Meidän nimet ei näy! :x :lol: :lol: :lol:

Asiallinen meininki ja nättejä kuvia!

Kuvia tulee lisää jahka pääsee kotiin. Vielä olisi 2100km Venäjän maata jäljellä, ennenkuin ollaan kotona.

Käytiin viemässä lahjoitustavarat pakolaisleirin lastenkotiin. Karu paikka, kaikki kelpasi kuljetuslaatikoita myöden ihmisille, keillä ei ole mitään. Iso kiitos lahjoituksista!!!!

Turvallista kotimatkaa...loppuraporttia / kuvia odotellessa... 8)

Tulitte takaisin niin kovaa vauhtia, että ehdit huomenna Seitsemiseen?

Sattuneesta syystä, en aja metriäkään tänä viikonloppuna. Nopeasti ensimmäiset kuvat, mitä sain palvelimelle ladattua, loppuraportti ja lisää kuvia ja videota myöhemmin!

http://flic.kr/s/aHsjHkrMEW

Olet tulossa vanhaksi... :roll: :lol: Tervetuloa kotiin!



Andy

Maltoin taas jatkaa reissukertomusta, olkaapa hyvät:

Päivä 9 Albania Makedonia Kreikka

Aamulla herätys Hotelli Brazilista ja alakertaan aamiaiselle. Eilisen maastoseikkailun jännitys oli vaihtunut jo vitsailuksi asiasta ja hyvä niin. Jäipähän taas kerrottavaa. Autosta putsattiin aamiaisen jälkeen varmaan tonnin verran pölyä pois ja sitten startattiin tämän päivän etappi. Albaniasta kurvattiin Makedoniaan ja kyseinen rajanylitys oli hitain tähän mennessä kohdatuista. Me pääsimme helposti yli rajasta, mutta kuorma-autolla liikkuneen Laurie ja Phil joutuivat taas selvittelemään enemmän rajalla. Joten odoteltiin heitä siivoillen autoa ja pakaten tavaroita fiksummin. Makedoniaa ajeltiin jonkun aikaa ja välillä pysähdyttiin syömään vesimelonia, ovat muuten elokuussa parhaimmillaan ja hintakaan ei pahemmin päätä huimannut.

Makedoniasta ylitettiin raja takaisin Albaniaan ja käytännössä pääteitä pitkin kurvattiin Kreikkaan. Rajalla taas perinteiset paperihommat ja sen jälkeen ”automobile control…”. Odoteltiin tullin edustaja paikalle ja käytiin seuraavanlainen keskustelu: Tullimies: ”Where are you from?” Minä: ”Finland” Hetken hiljaisuus Tullimies ” You have strong economy… Go!” Minä ”Kiitos.” auto käyntiin ja menoksi. Ei ilmeisesti ollutkaan kiinnostusta autoa kohtaan.

Rajalta kurvattiin Kastoria nimiseen rantakylään ja hotellille suihkuun. Käytiin Denniksen kanssa vielä tsekkaamassa takajarrujen kunto, kun tuntui välillä vinkuna olevan sitä luokkaa kuin metalli ottaisi metalliin. Onneksi paloissa oli pintaa ja kävimme hiekkapaperilla palat läpi ja vinkuna asettuikin pariksi päiväksi. Illasta vielä syömään ja osan porukkaa lähtiessä jatkoille päätimme siirtyä yöpuulle.

Päivä 10 Kreikka Kastoria-Kavala

Löysä päivä, motaria kaasu pohjassa kohti Kavalan kylää ja leirintä aluetta. Eipä mitään ihmeellistä, kuumaa, kylmää juotavaa ja taukoja sopivassa suhteessa.

Leirintäalue löytyi ja meri kutsui, iltapäivä vietettiin uiden ja aurinkoa ottaen. Illalla mentiin kylälle syömään, missä ruoka tarjoiltiin näppärästi suoraan pöydän pinnalla olevalle leivinpaperille. Maistettiin myös paikallista paloviinaa ja ehkäpä hörpättiin loistavaa paikallista olutta. Yöllä takaisin leirintä alueelle, mikä oli muuttunut Kreikkalaista diskomusiikkia täysillä soittavaksi helvetin esikartanoksi.

Luonnollisesti oli joku paikallisen pyhimyksen juhlapäivä ja meno sen mukaista. Ja jatkui aamukuuteen. Joten eipä hirveästi tarvinnut nukkua. Aamulla ei aamupalaa saanut mistään ja Britit pelastivat kutsumalla aamiaiselle. Daffiin kun mahtui evästä reilummin mukaan.
 
Päivä 11 Kreikka-Turkki Kavala-Istambul

Kreikasta lähdettiin aamulla pitkin moottoritietä kohti Turkkia ja Istanbulia. Eli paikkaa missä Eurooppa muuttuu Aasiaksi. Matkalla oli melkoinen tuuli ja siitä huolimatta elohopea pysytteli +35 asteen nurkilla. Eli matka eteni noin tunnin siivuissa ja sen jälkeen piti taas pysähtyä hankkimaan kylmää juotavaa ja vilvoittelemaan varjoon. Turkissa löytyy lähdeperäisiä ”hanoja” taukopaikoilla, mistä pulppuaa kylmää vettä. Helpottaa tuskaa, kun voi välillä huuhdella naamaa kylmällä vedellä.

Hankalin raja tuli jonkun ajan päästä vastaan, eli Turkin raja. Kreikan puolella homma meni helposti, mutta Turkin puolella alkoi sitten härdelli. Koppia ja virkamiestä oli kuin meren mutaa. Ekalle kopille passit, ok. Toiselle kopille passit ja auton paperit, ok. Kolmannelle kopille jälleen passit, autonpaperit ja ”bagash kontrol”. Okei tuostakin selvittiin avaamalla kontti ja selittämällä retkeilytarvikkeista. Neljäs koppi, taas kaivettiin passit, auton paperit ja selvitys matkatavaroista. Vastineeksi saatiin ilmoitus, että puuttuu leima, menkää takaisin ensimmäiselle luukulle. No eipä tuossa mitään, mentiin takaisin ensimmäiselle luukulle papereiden kanssa. Siellä virkailija oli ihmeissään, kun kyselin puuttuvaa leimaa. ”Evriting ok” oli virkailijan vastaus. Taas mentiin takaisin viimeiselle luukulle ja samat paperit virkailijalle. Tällä kertaa kelpasi ja päästiin Turkkiin. Koko homma otti vajaa nelisen tuntia.
Meidän takana rajalla oli suomalainen kaveri, joka oli reissussa fillarilla. Reissuun oli lähtenyt Lontoosta ja maalipaikkana Istambul. Nostamme hattua!

Turkissa sitten liikenne muuttui koko ajan kaoottisemmaksi. Autojen määrä ja vauhti kasvoi. Mitä lähemmäs Istambulia tultiin, sitä hullummaksi homma meni. Istambulhan on pieni kaupunki missä asuu arviolta noin 20 miljoonaa ihmistä. Virallisesti tosin vain 12,5 miljoonaa. Hotellikin löydettiin pienen sokkailun jälkeen Istambulin keskus bussiasemalta. Onneksi ei tarvinnut lähteä autolla keskustaan saakka.

Kannettiin kamat hotellihuoneeseen ja lähdettiin metsästämään ruokaa.
Kebabbiahan piti syödä kun Turkissa oltiin. Passeli paikka löytyi pienen kävelymatkan päästä. Syötiin ja haettiin parit bisset kaupasta. Sen jälkeen mentiin hotellille nauttimaan kunnollisesta wlan verkosta. Pääsi päivittämään kuulumisia Suomesta.

Illalla allekirjoittaneeseen iski ihme kuumetauti. Vartissa kuume nousi 40 asteeseen ja ihme horkka päälle. En muista koska viimeksi olen ollut +30 asteisessa hotellihuoneessa ilman ilmastointia kolmen peiton alla ja palellut. Norjalaisilta löytyi jotain kunnon hevosmyrkkyä. Taju pois ja seuraavana aamuna olin taas terve kuin pukki!

Päivä 12 Turkki Istambul-Sinop

Aamulla aikaisin liikenteeseen ennen liikeneruuhkien alkua. Istambul tuntui kestävän ikuisesti, kun ajettiin moottoritietä läpi kaupungin. Koko päivä taitettiin matkaa Mustan meren rantaa pitkin kohti Sinop nimistä kaupunkia. Kyseinen kaupunki on Turkin pohjoisin paikka ja siellä oli tarkoitus pitää seuraava päivä taukoa ajamisesta. Leiriydyttiin Marti Camp nimiselle leirintäalueelle kaupungin ulkopuolelle. Illalla syötiin isolla porukalla ja kertailtiin mitä on tähän mennessä reissussa tapahtunut. Iltaa istuttiin kohtuullisen pitkään, kun ei ollut tarvetta herätä aikaisin.

Päivä 13 Sinop lepopäivä

Lepo päivä, ei liikettä mihinkään. Osa porukasta lähti rantaan ajelemaan hiekalle ja osa porukasta kylille ihmettelemään maailman menoa. Meidän sakki lähti keskustaan tekemään ruoka, juoma ja muita varuste täydennystä. Itse totesin, että alushousuja on todella vaikea löytää… Mutta löytyi sitten viimein kuitenkin. Samalla käytiin syömässä paikallisessa ravintolassa, yllätys yllätys kebabbia.

Kun tulimme taksilla takaisin Marti Camppiin, huomasin että Unkarilaisen hammaslääkäri pariskunnan Samurai oli kohtuullisen syvällä Mustassa meressä. Terranon kanssa olivat sitä yrittäneet muutaman kerran nypätä ylös ja katkoneet muutamat hinausköydet. Päätin lähteä Defenderin kanssa katsomaan voisinko olla avuksi. Samurai oli suht syvällä hiekassa uponneena ja nousuvesi puski kovaa tahtia kohti. Defe riittävän kauas hiekalle ja vinssi Samuraihin kiinni. Auto nousi vinssillä nyppäämällä kivasti rantaan ja lähti jopa käyntiin. Kelailin vaijerin takaisin ja painelin leiriin.

Leirissä rupesin etsimään kattotelineellä kuivumassa olleita shortsejani ja totesin, että löytyvät varmaan matkalta rannalle. Takaisin autoon ja katsomaan minne shortsit olivat pudonneet. Rannalta löysin shortsit ja jälleen saman Samurain uponneena rantaveteen noin viiden metrin päässä edellisestä upotuskohdasta. Aikaa oli mennyt noin kolme minuuttia siitä kun oli edellisen kerran vinssattu Samurai ylös. Auto oli taas tuulilasia myöden meressä. Vinssi kiinni ja nypäten ylös, illan ilmaiset oluet oli tienattu noilla vinssauksilla.

Kun Samurai tuli leiriin paloi siinä kaikki varoitusvalot, mutta ei yksikään ajovalo. Ehdotin omistajalle, että kannattaa huuhdella konehuone makealla vedellä ja tarkistaa öljyt joka paikasta.

Illalla syötiin isolla porukalla Unkarilaista perinne makkarasoppaa. Ja taisi siinä pari Efestäkin livahtaa kurkusta alas. Yöllä oli mahtava täysikuu ja sitä oli kiva vilkuilla teltan oven raosta ennen nukkumaan menoa.

Jatkoa seuraa...

Päivä 14 Turkki-Georgia Sinop-Batumi

Aamulla herättiin aikaisin tekemään aamupalaa. Kahvia ja puuroa, niin jaksaa mennä jonkun matkaa. Suomalainen kahvi teki hyvin kauppansa myös ulkomaan eläville ja seuraavalle reissulle sitä pitää pakata enemmän mukaan. Kun aamupala oli syöty pakattiin leiri ja lähdettiin ajamaan kohti Georgiaa. Tarkempi kohde Georgiassa oli Batumin kaupunki. Käytännössä matka tapahtui moottoritietä pitkin ja oli pelkkää kilometrien nielemistä ennen kuin päästiin Kaukasuksen alueelle.
Matkalla pysähdyttiin syömään ja todettiin, että kebabin saanti Turkissa voi tarkoittaa puolentoista tunnin taukoa. Onneksi ateria sitten oli myös tuon odottamisen arvoinen.

Muu porukka kärsi suurista teknisistä ongelmista. Toisella Norjalaisten tiimillä oli vaihdelaatikko halki ja vaihteina käytössä 3 ja 5 vaihde. Öljyä laatikkoon piti lisätä noin 100km välein. Muilla aavistuksen pienempiä murheita, mutta matkaa hidastavia kumminkin. Defenderi pelasi kuin kello.

Turkista ulos pääseminen oli yhtä tuskaista kuin pääsy itse maahankin. Olimme jonossa kohtuullisen monta tuntia ja samalla rupesi porukka kerääntymään jonoon. Oltiin ensimmäisten joukossa ja noin puoli tuntia toisen Norjalais-porukan takana. Pikkuhiljaa väki kerääntyi taaksemme ja tehtiin siinä tullijonossa taas vaihdelaatikon öljyntäyttöäkin. Samalla Inka paikkasi Atlen päässä olleen ison haavan, minkä oli saanut auton alla touhutessaan.

Ilta oli jo pitkällä kun päästiin Georgian puolelle. Ajeltiin pimeässä kaistapäisten kuskien ja ledivaloilla valaistujen palmujen seassa Batumin rajalle. Siitä otettiin paikallinen taksikuski ajamaan edellä hotellille. Hotellille pääsyn jälkeen odoteltiin porukkaa kasaan ja lähdettiin keskustasta etsimään ruokapaikkaa. Batumissa on nykyään niin paljon öljyrahaa, etteivät raukat tiedä mitä sillä tekisivät. Senpä takia kaikki paikat on koristeltu ledivaloilla. Ja kuten ystävämme Jakob totesi: ”This city is like Los Angeles on methamfethamine…” Luonnehdinta sopii kyllä hyvin. Ruokapaikkakin löytyi ja vielä englanninkielinen tarjoilijakin joten ruokaakin saatiin. Hotelli oli paikallisen tason mukaan 5 tähden paikka ja eipä kyllä ollut valittamista.
 
Päivä 15 Georgia Batumi-Kutaisi

Lyhyt ajopäivä edessä, vain 356km. Aamulla lähdettiin matkaan kymmeneltä ja heti puolenyön aikaan oltiin Kutaisissa. Mentiin yhden aikavyöhykkeenkin yli tuolla matkalla.
Saksalainen Jakob hyppäsi tuoksi päiväksi kyytiimme. Hän oli yksi organisaattoreista, eikä heidän kalustollaan ollut asiaa oikeasti huonoon paikkaan. Ja tänään sitä oli luvassa. Valitsimme maisemareitin kansallispuiston läpi ja reitti sisälsi pari vuoren ylitystä yli kahdessa kilometrissä. Mentiin kimpassa toisen Saksalaisen tiimin kanssa, jotka olivat liikkeellä Samurailla ja Unkarilainen Hammaslääkäri pariskunta liittyi myös Samurailla mukaamme.

Maisemat olivat kuin satukirjasta hienoa vehreää laaksoa, mikä rinteillä tie mutkitteli. Jonkun matkan ajamisen jälkeen osuimme pieneen kylään missä oli pakasta vedetty matkailukeskus. Kävimme kyselemässä reitistä etukäteistietoja ja osattiinhan niitä antaa. Suunnitellulla reitillä oli käynyt Amerikkalaisia Jeepillä pari viikkoa sitten ja he olivat joutuneet kääntymään takaisin tien huonon/olemattoman kunnon takia. Ja sen jälkeen oli satanut pari viikkoa, eli tien oletettiin olevan vieläkin huonommassa kunnossa.

Kaikesta huolimatta päätettiin käydä katsomassa miltä näyttää ja onko mahdollisuuksia ajaa läpi. Matkalla kansallispuistoon pysähdyttiin syömään. Paikka näytti ladolta, mutta paljastui yhdistetyksi sekatavarakaupaksi ja ravintolaksi. Isäntä laittoi pöydän koreaksi saslikilla ja hatsapurilla ja kaiken kukkuraksi muovitonkasta täytettiin hienoon konjakkipulloon TsaTsaa, eli paikallista pontikkaa. Ja sitten juotiin maljoja, ystävyydelle, isänmaalle, Euroopalle, Suomelle, Saksalle, Unkarille, perheelle ja niin edespäin. Yritin kieltäytyä kuskina kunniasta, mutta silloin minulle kaadettiin isompi lasi. Kuski tarvitsee kuulemma voimaa ja jaksamista… Onneksi onnistuin livauttamaan suurimman osa tärpätistä jalan juureen jätettyyn kokistölkkiin.

Kun teimme lähtöä, kysyimme onko heillä vieraskirjaa, guestbook? Vastaus tuli, Yes Facebook! Sen jälkeen kaivettiin läppäri ja mokkula esiin. Kannattaa mennä maailmalle, ennen kuin joka paikassa on moottoritie ja nettiyhteys…

Jonkun ajan päästä saavuttiin kansallispuiston rajalle. Puistonvartija avasi portin ja kirjasi meidät sisään. Muutaman euron ”enviromental tax” ja taas mentiin. Ohjeistukseksi saatiin, että polulta ei saa poistua ja mikäli tulee pimeää tai vesisade niin autot seis ja leiriytykää. Pimeässä ei saa ajaa reitin vaarallisuuden vuoksi. Lähdettiin ajamaan osittain kalliopohjaista ja mutaista reittiä ylös vuoren rinnettä. Ilma oli mitä parhain ja näkyvyys hyvä. Välillä pysähdyttiin ottamaan kuvia ja ihmettelemään maisemia. Reitti tosin vei aikaa, sillä paikka paikoin joutui ihan tosissaan ajamaan tarkasti reitin kapeuden vuoksi ja matkavauhti hidastui kävelyvauhdiksi.
Samuraitkin pitivät pintansa ja tulivat Defenderin perässä etsien helpoimpia kohtia kulkea.

Jonkun ajan päästä suuri pilvilautta saavutti meidät. Ollessamme vielä vajaassa kahdessa kilometrissä hävisi näkyvyys täysin. jatkoimme matkaa hitaasti eteenpäin, sillä reitti rupesi olemaan jo melkoista mutaliejua, liukasta ja kuoppaista. Iltakin rupesi siinä touhussa hämärtymään ja hetken päästä olikin täysin pimeää. Myös pilvien mukanaan tuoma ukkonen mikä välähteli joka puolella ei hirveästi hymyilyttänyt. Olimme saman ukkospilven sisällä missä salamoi. Jatkoin letkan vetämistä alaspäin vuoren rinnettä pimeässä ja sumussa. Mielessä oli koko matkan ajan uraa reunustaneet ukkosen räjäyttämät puut. Vuorelta piti päästä alas ja nopeasti. Kuitenkin yritin pitää mielessä, että jos rikon auton, olemme ns. nesteessä.

Hitaasti kiiruhtamalla pääsimme loppu lopuksi alas pilvistä suoraan rinteellä olevan hotellin takapihalle. Oli siinä tupakkatauolla olevilla työntekijöillä ihmettelemistä kun kolme maasturia rymisteli metsästä suoraan takapihan läpi kohti kaupunkia. Puolen yön aikaan päästiin perille sen päivän majoituspaikkaan. Koko muu porukka oli odottamassa hotellin edessä meidän saapumistamme ja olivat olleet ilmeisen huolissaan meistä. Paikalliset olivat maalanneet piruja seinille siitä, ettei tuota reittiä pysty ajamaan pimeässä ja sateessa läpi. Myös kylmää olutta oli heti saatavilla kun auto pysähtyi!

Keskellä yötä Defe kadotti sähköt kuten aikaisemmin Puolassa. Kaikki hävisivät ja sillä selvä. Väsyneenä, nälkäisenä ja uupuneena aloin selvittämään releitä, sulakkeita yms mahdollisia vikakohteita. Onneksi viimeisenä koitin akunkenkien kiinnityksen ja sieltähän se vika sitten löytyi. Putsaus ja tiukkaus niin oli homma kunnossa, eikä temppuillut enää loppureissulla.

Selvitellessäni vikaa oli majatalon isäntä tilannut meille taksilla ruokaa ja kyllä tuli tarpeeseen! Maha täynnä ruokaa, kuuman suihkun jälkeen oli helppo mennä nukkumaan. Oli jokseenkin hyvä fiilis päivän tapahtumista.

Päivä 16 Georgia Kutaisi-Mestia

Aamulla pidettiin keskitetty autonhuolto sessio. Saksalaisten Samuraista oli startti hävinnyt, siihen tehtiin hyppylanka, niin ei tarvitse työnnellä aina käyntiin. Unkarilaisten Samuraihin saatiin hommattua uusi tulpanjohto sulaneen tilalle ja Daffin polttoainelinjat putsattua huonolaatuisen polttoaineen mukanaan tuomista roskista. Matka pystyi siis jatkumaan.
Vuorossa oli vaihteeksi helppo ajopäivä, asfalttitietä ja todella upeita maisemia. Matkalla piti varoa keskellä tietä olevia lehmiä. Niitä ei tunnu autot haittaavan pätkääkään. Osa nukkui keskellä tietä ja osa seisoskeli muuten vaan. Myös siat juoksivat vapaana ja niitäkin joutui välillä väistelemään. Ajeltiin Norjalaisen BMW teamin mukana, mikä on aikaisemmin ajellut asfalttia pitkin nopeinta vauhtia kaikki etapit. Nyt tosin oli ongelmia kaasu/bensa vaihtimen kanssa ja heidän autonsa sammahteli milloin minnekin. Hinailtiin sitten parempiin paikkoihin ja aina saatiin auto kuntoon.

Kaikki pääsivät perille Mestiaan ja Norskit lähtivät viemään autoa naapurikylässä sijaitsevaan BMW huoltoon, missä se saatiinkin kuntoon. Kun olimme jo hyvissä ajoin iltapäivällä perillä ja kerkesi isolla porukalla syömään ja istumaan iltaa. Tosin saattoi porukalla lipsahtaa ne iltaoluet jopa pienoisen humalan puolelle. Mutta kiva oli huomata miten tuossa ajassa oli mukana olleista hitsautunut isompi porukka!

Päivä 17 Mestia-Ambrolauri

Heräiltiin aamulla seitsemän nurkilla ja huomattavaa oli, että toisilla oli isompi krapula kuin toisilla. Sitä se Chacha teettää…

Päivän reitti oli mahtava. Koko reissun aikana nähtiin kauneimmat maisemat lumihuippuisine vuorineen ja lukuisine vesiputouksineen. Kuvia olisi voinut ottaa joka mutkan jälkeen, mutta oli pakko yrittää tallentaa näkymät mielen syövereihin, että on jotain mitä muistella marraskuun räntäsateessa. Pieniä teknisiä murheitakin tuli. Huonosta kontaktista johtunut kojelauta kameran liittimen sulaminen aiheutti sen, ettei parhaista maisemista juurikaan saatu videokuvaa muistoksi. Myös pakoputken kannake antautui, tehtiin tienpäällä korjaus isoilla nippusiteillä ja narulla.

Norjalaiset puhkaisivat omasta autostaan renkaan ajamalla teräväreunaisen kiven yli. Ja muutenkin Kian kanssa oli enemmän tai vähemmän ongelmia. Raukassa kun oli valittavana 1, 2 tai 5 vaihde. Muut olivat kadonneet. Ja laatikko piti todella pahaa ääntä. Mietittiin, että jos auto suinkin jaksaisi Tblisiin asti, niin sieltä voisi jopa tuurilla löytyä uusi vaihdelaatikko.

Ruokapaikkojen puutteessa tehtiin isommalla porukalla ruokaa tien varressa. Kaikilla oli jotain ja kimpassa saatiin kaikkien mahat täyteen ja samalla vietettyä ikimuistoinen lounas hyvällä porukalla.
Ambrolauriin päästyämme pieni hotellin metsästys ja hetken päästä löytyikin. Paikallisella tasolla taas 5 tähteä, eli vettä tuli hanasta ja se oli joskus jopa haaleaa. Ruokaa sai kylällä kahdesta paikasta ja toinen niistä oli suljettu. Eli söimme hotellilla. Ruuan saaminen kesti ikuisuuden ja järjestys oli ihan mitä sattuu. Se ruoka tuli pöytään, mikä sattui ensimmäisenä valmistumaan. Tässä tapauksessa jäätelö, heti perään lihat ja viimeisenä peruna. Illalla tuli vielä päiviteltyä kuulumisia kotimaahan, kun nettikin toimi aina välillä.

Päivä 18 Georgia Ambrolauri-Tbilisi

Päivän ohjelma oli siirtyä Abrolaurista pääkaupunkiin Tbilsiin. Reitti ja maisemat olivat tuttuja Renny Harlinin ohjaamasta Viiden päivän sota elokuvasta. Kannattaa katsoa, siitä saa jonkunmoisen käsityksen siitä millaista on tuolla ollut muutama vuosi sitten. Matkalla oli tarkoitus pysähtyä käymään Gorissa, mikä myös Stalinin synnyin kaupunkina tunnetaan. Moottoritiellä oli opaste vähän rampin jälkeen joten jäi meiltä käymättä. Paahdettiin sitten suoraa soittoa Tbilisiin ja oltiin kerrankin ensimmäisinä hotellilla.

Nyt oli mukavasti aikaa laittaa vaatteita pestäväksi ja päivittää muutenkin varusteita kaupungilta. Suihkun jälkeen lähdettiin katsomaan mitä kaupungilta löytäisi. Törmättiin samalla Norjalaisiin Atléen ja Hanssiin jotka olivat etsimässä uutta vaihdelaatikkoa. Ei löytynyt ja laatikko oli totaalisen hajalla. Viimeisen 50km pojat olivat tulleet 5 vaihteella ja vauhtia oli säädetty kaupungissa tarvittaessa kytkimellä. Luvattiin ottaa Atlé tavaroineen meidän kyytiin ja Hanssille saatiin järjestettyä paikka järjestäjien autosta. Kia myytiin paikalliselle romuttamolle.

Illalla käytiin vielä gondolihissillä katsomassa Äiti Georgia patsasta. 20 metriä korkea ja 20 tonnia painava alumiinista tehty patsas kaupungin ympärillä kohoavien vuorten rinteellä. Maisemat olivat upeat. Käytiin vielä pieni baarikierros ja sen jälkeen suunnattiin hotellille.

Päivä 19 Georgia-Armenia Tblisi-Lake Sevan

Päivä 19 alkoi auton uudelleen organisoinnilla. Nyt piti kolmen hengen sijaan saada mahtumaan neljä henkeä tavaroineen autoon. Takaa kun oli vielä poistettu lyhyempi osa penkistä, niin tunnelma oli kohtuullisen tiivis. Mutta sopu sijaa antaa ja matka pääsi alkamaan.

Rajan ylitys Armeniaan meni ennakko odotuksista huolimatta todella kivuttomasti. Puolessa tunnissa oli passit tarkistettu ja sen jälkeen alkoi auton tullaaminen maahan. Kävelin minulle osoitettuun toimistoon, missä istui pitkän pöydän toisella puolella kuusi virkailijaa tupakat suussa ja toisella puolen pöytää noin viisikymmentä rekkakuskia papereidensa kanssa jonkunlaisessa avopallo muodostelmassa kaikkien samanaikaisesti tyrkyttäessä omia papereitaan virkailijoille.

Seurasin hetken sivusta miten homma eteni ja metodi on seuraavanlainen: mene seisomaan sinne avopalloon. Hivuta itsesi tappituntumalle edellisen asioijan taakse. Työnnä eturivin ihmisten välistä kädessäsi kaikki paperit ja passi virkailijan näytön ja hänen naamansa väliin. Näin saat huomion. Älä hämäänny vaikka virkailija tekee kahdeksan muun ihmisen papereita samaan aikaan, heillä on homma hallussa. Saat paperin mihin on kirjoitettu summa. Käy maksamassa toiselle luukulle ja siirry takaisin saman virkailijan edessä olevaan häröpalloon. Kuten aiemmin hivuta itsesi virkailijan eteen ja anna kuitti. Maksa muutama tuhat paikallista valuuttaa ”ympäristöveroina” ja saat paperisi takaisin. Käy pöydän toisessa päässä hakemassa leima ja olet valmis lähtemään. Helppoa eikö totta.

Rajalta kun päästiin eteenpäin tuli vastaa seuraava riivaaja. Vakuutuskauppias. Totta on, että Greencard ei ole tuolla voimassa ja ilman vakuutusta ei saa ajaa. Noin seitsemän eri tiskin ja ruokakaupassa tehdyn rahanvaihdon jälkeen oltiin valmiit menemään menojamme.
Kurssiksi otettiin Sevan järvi, minkä rannalle oli tarkoitus leiriytyä seuraavaksi yöksi. Puita ei kuulemma juurikaan ollut, niin oli meitä ohjeistettu hankkimaan niitä jostain. Päätimme edellisessä kylässä ostaa polttopuuta ja sitä kun kyselimme kaupoista, kukaan ei tuntunut ymmärtävän mitä etsimme. Ei venäjäksi, saksaksi, englanniksi saati norjaksikaan. Päätimme, että ajamme seuraavan talon pihaan, missä näkyy polttopuita ja ihmisiä.

Näin toimittiin ja päädyttiin omakotitalon pihaan, mistä löytyi muutama ihminen ja halkokasa. Aloimme selvittämään asiaamme ja hetken päästä huomasimme istuvamme puutarhassa, talon emännän kattaessa juhlaillallista. Kieltäytyminen tarjoilusta ei ollut vaihtoehto ja niin söimme seitsemän lajin illallisen ja joimme pari pulloa votkaa vahvistaaksemme kaupankäyntiä haloista. Yhteiseksi kieleksi valikoitui saksa, perheen isoisän puhuessa sitä jonkun verran. Muutoin elekieli ja ilmeen tulivat avuksi. Tosin perheen vanhimman sanavarasto tuntui pitkälti rajoittuvan votkanaukun yhteyteen ja sanoihin ”Schnaps trinken!” ja juotiinhan me.
Parin tunnin syömisen ja juomisen jälkeen päästiin itse asiaan, eli ostamaan halkoja. Saatiin pari isoa säkkiä halkoja lahjana ja annoimme vastalahjaksi sponsorimme Autosalvan lippikset koko porukalle. Vieraanvaraisuus oli jotain mihin ei juuri täällä törmää!
Leiripaikka oli luonnon helmassa noin 2000m korkeudessa oleva kirkasvetinen Sevan järvi. Illalla oli miellyttävää, sillä lämpötila putosi noin +10 asteeseen. Sopi hyvin meille pohjoismaalaisille.

Päivä 20 Armenia – Vuoristo Karabah

Herättiin vähän ennen kukonpierua Team American muksujen elämöintiin. Nuo vapaan kasvatuksen herranlahjat kun pitivät yleensä huolen siitä, että heidän nähdään ja kuullaan. No ei muuta kun ylös aloittelemaan kahvin ja puuron keittäminen. Hetken päästä heräsi kaikki muutkin ja päästiin aamiaiselle. Kerättiin kamppeet kasaan ja lähdettiin kahden Samurain kanssa kohti uusia seikkailuja, eli Vuoristo-Karabahia.

Ajeltiin kohtuullisessa kunnossa olevaa soratietä ja hetken päästä tavoitettiin viiden paikallisen auton letka. Ajo oli jotenkin holtittoman näköistä autojen ohittaessa toisiaan vuorotellen. Meinasin jo hetken aikaa kuittaavani ohi koko porukasta kun ensimmäinen auto pysähtyi poikittain tielle sulkien koko rännin. Renkaat lukossa oma auto seis ja ensimmäinen ajatus oli, että mitäs h*lvettiä nyt tapahtuu. Homma selvisi nopeasti, poikittain kääntyneen auton etuikkunasta työnnettiin ulos kivääri ja ammuttiin perässä tulleen kaverin autoa pari kertaa. Tässä kohtaa oli itselläni jo vaihde pakilla ja kaasu pohjassa. Ongelmaksi muodostui nopeasti peri saksalaiseen tyyliin takakulmassa kiinni ajelleet Samurait, jotka näin blokkasivat mahdollisuuden peruuttamiseen.

Riittävän kovaa ikkunasta huudettu Suomalainen ystävällismielinen kehotus poistua alta, ennen kuin ajan yli sai vipinää myös takana olleisiin autoihin. Peruuttelimme hyvinkin reippaasti pari kolmesataa metriä taaksepäin ja jäimme tarkkailemaan tilannetta. Pulssi lienee ollut tuossa kohtaa anaerobisella tasolla. Paikallisten porukka jatkoi matkaansa piiput ikkunasta sojottaen samaan suuntaan, minne olimme mekin menossa. Päätettiin antaa heille hyvä etumatka ja tarkkailla mitä edessä näkyy. Tarvittaessa tehtäisiin uudelleen reititys.

Muutoin maisemat olivat karun kauniita vuoristomaisemia. Raja ylitettiin pienellä raja-asemalla keskellä vuoria. Näytettiin passit ja auton paperit ja menoksi. Aikaa tuohon kului noin kolme minuuttia. Sodan jäljiltä siellä täällä oli hajonneita panssari-ajoneuvoja ja poikettiinpa matkalla katsomassa yhtä luostariakin. Paikka oli perustettu joskus 1600 luvulla. Illaksi ajeltiin pikkukylään nimeltä Vank ja hotelliin nimeltä Eclektika. Hotellista oli yritetty tehdä Titanicin näköinen ja oli siinä mielessä onnistuttu, että sekin oli varmaan uponnut homeen määrästä päätellen vähintään kerran…

Auto toimi päivän ongelmitta ja hyvä niin.

Ja kuten lupasin, tässä loput matkasta.

Päivä 21 Vuoristo Karabah – Azerbaijan ”no mans land”

Herättiin rouvan kanssa aamulla noin viiden aikaan ja päätettiin lähetä kävelemään kylälle ennen aamiaista. Mukaan kävelyreissuun lyöttäytyi paikallinen kulkukoira, minkä kanssa tehtiin parin kilometrin kävely. Aamulla oli myös ohjelmassa viisumien haku paikalliselta viranomaiselta. Kun vihdoin päästiin liikenteeseen ja löydettiin viisumeita toimittanut virasto, oli kello noin yhdeksän. Ja luonnollisesti virasto aukesi vasta klo 11:00. Pienen neuvottelun jälkeen saatiin viisumeita kirjoittava virkailija tulemaan töihin aikaisemmin.

Viisumit saatuamme, otettiin suunta suoraan Azerbaijanin ja Armenian väliselle ”no mans landille”. Eli paikkaan mikä on edelleen sotatoimi aluetta, eikä sinne pitäisi mennä. Mutta alueen läpi kulkeva tie on todella kaunis. Ja matkalta löytyy 100 000 asukkaan maan tasalle pommitettu kaupunki. Kaikki paitsi moskeija on pommitettu maan tasalle. Kävimme moskeijalla ottamassa valokuvia. Dennis ja Inka painuivat minareetin torniin ja itse jäin Atlén kanssa autolle odottelemaan. Paikalle pamahti pari armenialaista rajavartijaa kyselemään passeja ja häätämään meitä pois. Valitettavasti molempien armeniankieli oli pahasti ruosteessa ja päädyimme ottamaan vodkaryypyt ja napsimaan parit kaverikuvat. Kun päästiin rajavartijoista eroon, hypättiin autoon ja tien päälle.
Tie oli kaunis mutta haastava ajettava. Joka puolella oli isoja kraaterimaisia kuoppia, minne olisi helposti saanut hukattua eturenkaan helmaa myöden. Eli maltti oli taas valttia. Välillä käytiin ajelemassa panssariuraakin pitkin, kun tie oli niin huono, ettei sitä yksinkertaisesti pystynyt ajamaan. Miinat ovat tuolla suuri ongelma ja tieltä ei tehnyt mieli poistua.

Kun päivän on reissussa niin väistämättä jossain kohtaa tulee nälkä. Ja tuolla kun ei ruokapaikkoja ollut, niin pystytimme kenttäkeittiön tien laitaan. Pastan kypsyessä paikalle saapui paikallinen poliisi Niva. Niva pysähtyi porukan viereen ja tuima ilmeinen poliisi viittoi minut auton viereen. Hetken näin silmieni edessä Armenialaisen tutkintavankilan ja kolmannen asteen kuulustelujen virran. Autolle päästyäni, kurkotti tuo poliisimies takapenkiltä kaksi vesimelonia ja antoi ne minulle. Sen jälkeen mies kaasutti nauraen eteenpäin. Jäin hetkeksi seisomaan keskelle tietä vesimelonit kädessäni ja mietin, että mitähän äsken oikein tapahtui? Maistuvia olivat, eli terveisiä vaan Armenian poliisilaitokselle.

Loppumatka ajeltiin auton levyisiä vuoristoteitä. Mielenkiintoisia maisemia ja joen toisella puolella Iranilaiset konekiväärit, mitkä pitivät autoamme piikillä koko rajavyöhykkeen matkan ajan. Illaksi päästiin Kapan nimiseen kaupunkiin yöksi. Hotelli oli kovin venäläistyyppinen ja omalla karulla tavallaan viehättävä. Oltiin ensimmäisinä paikalla ja odoteltiin huurteisten ääressä kattoterassilla muita saapuvaksi. Parin tunnin sisään saapuivat kaikki paitsi Laurie ja Phil. Kukaan ei tiennyt mitään, eikä heihin saatu useista yrityksistä huolimatta yhteyksiä.

Päivä 22 Armenia Kapan-Yerevan

Kaikki hyvä loppuu aikanaan, niin myös tämäkin reissu. Aamupalalla oli tunnelma hieman ankea kun mietimme missä Laurie ja Phil ovat, sekä tiedossa oli porukan hajaantuminen eri suuntiin. Aamupalan jälkeen lähdimme kohti Yerevania ja maaliviivaa. Tiet olivat hyväkuntoiset, joten matkanteko ei sinänsä ollut ihmeellistä. Matkan aikana selviteltiin hyväntekeväisyyskohdetta, minne olimme varanneet ison kasan tavaraa. Homma muuttui muutamaan kertaan, mutta lopulta saimme yhteyden Armenialaisen pakolaisleirin lastenkodin johtajaan. Sovimme, että menemme sinne heti seuraavana aamuna.

Porukka kerääntyi sovitusti Yerevan kyltin kohdalle odottelemaan ja sinne ilmestyivät myös Laurie sekä Phil. He olivat eksyneet tuolla sotatoimialueella ja päätyneeet Azerbaijanin rajalle. Muuten ei mitään, mutta Karabachin viisumin kanssa saattaa Azebaijanissa päätyä vankilaan kulkematta lähtöruudun kautta. Onneksi ei näin ollut käynyt. He olivat viettäneet yönsä raja-aseman pihassa ja seuraavana aamuna ottaneet suorat suuntimat kohti Yerevan kylttiä.

Kun koko porukka oli saatu kasaan ajettiin letkassa Yerevanin keskustaan, Vapauden puistoon. Maaliviiva oli sijoitettu tuohon puistoon. Kun päästiin puistoon alkoi mahtava meininki. Oli tv-kameraa, reportteria, serpenttiiniä ja shampanjaa. Tuntui kuin olisi isompikin julkisuuden henkilö. Onniteltiin toisiamme hienoista suorituksista ja siitä, että kaikki olivat maalissa ehjin nahoin ja monta kokemusta rikkaampina. Maali alue sijaitsi huvipuiston vieressä ja sen ravintola oli varattu meidän käyttöömme. Oli esiintyjät ja palkintojen jako seremoniat. Hieno, mutta haikea fiilis.

Juhlallisuuksien jälkeen kurvattiin hotellille. Hotelli oli eurooppalaisittain +5 tähteä ja sen mukainen. Ilmastointi, toimiva wlan, hiljaista, ei tupakoitu huone ja lämmintä vettä suihkussa. Pienen siistiytymisen jälkeen painuttiin etsimään lopetus bile paikkaa. Aikamme kaupungilla harhailtuamme päätimme Norjalaisen Stianin kanssa, että seuraava kuppila mistä olutta saa ja omat lopetusbileet. Käytiin myös syömässä hampurilaiset ja painuttiin kohtuu ajoissa nukkumaan.

Päivä 23 Armenia-Georgia-Venäjä

Aamulla soi kello seitsemän aikaan ja painuimme suorilla vauhdeilla aamiaiselle. Tällä kertaa tarjolla oli paljon muutakin kuin vaalea leipä, tee ja hunaja. Silmät söivät enemmän kuin maha veti, mutta oli mukavaa syödä kunnon aamiainen. Laurie ja Phil liittyivät seuraamme aamiaiselle ja heidän kanssaan oli tarkoitus lähteä viemään lahjoitettavia tavaroita lastenkodille. Samalla halailtiin ja hyvästeltiin muita tuttavuuksia, sillä tänään oli päivä kun porukka hajaantui omiin suuntiinsa. Osa autolla ja osa lentäen.

Lähdimme etsimään lastenkotia ja löysimme sen lopulta paikallisen oppaan avulla. Opas hyppäsi kadunkulmasta kyytiin, kun kysyttiin missä paikka sijaitsee ja ohjasti meidät perille saakka. Ongelma tuli vastaan kun kukaan ei puhunut muuta kuin venäjää. Hetken päästä paikalle ilmestyi yön musta rastafari, joka puhui täydellistä englantia Oxfordin murteella. Hänen avullaan homma selvisi. Siirrettiin auto lähemmäs lastenkotia ja kannettiin tavarat yhteen huoneeseen. Sen jälkeen alettiin jakamaan tavaraa. Nopeimmat ja ahneimmat saivat enemmän ujoimmat vähemmän. Valitettava luonnonlaki, vaikka yritimme parhaamme mukaan jakaa tavarat tasapuolisesti.

Erityisesti mieleen jäi yksi pikkupoika, noin viisivuotias. Yritin tarjota kaikkea mahdollista ja mikään ei kelvannut. Jalkapallosta taskulamppuun kävin esineitä läpi ja ei, päätään puistellen poika kieltäytyi. Kunnes tarjosin hänelle sinistä magneetti piirtoalustaa. Siis sellainen, mihin voi mukana tulevalla muovikynällä piirtää ja pyyhkäistä sen jälkeen piirtoalustan taas puhtaaksi. Pojan ilme kirkastui ja hän sai haluamansa tavaran. Tuon ilmeen takia kannatti ajaa tuhansia kilometrejä!

Tavaroiden loppuessa jopa niiden kuljettamiseen käytetyistä laatikoista meinasi tulla riitaa. Onneksi saatiin homma pysymään rauhallisena ja päätimme, että kun sana ilmaisesta tavarasta kulkee eteenpäin kymmenien tuhansien ihmisten pakolaisleirillä voi edessämme olla kaaos. Nopeat kiitokset ja hyvästit lastenkodin henkilökunnalle ja poistuimme paikalta muutaman kilometrin päähän. Siellä jätimme Laurien ja Philin kanssa hyvästit ja suuntasimme kotia kohti.

Auton keula käännettiin kohti Georgiaa ja niin sai kotimatka alkunsa. Matkaa kotiin oli karvan vajaa 3500 kilometriä. Matkaa tehtiin tällä kertaa moottoritietä pitkin. Rajanylitys Georgiaan oli kymmenen minuutin pysähdys kun älysimme kiertää pienempää tietä pienen raja-aseman kautta. Matkalla Tiblisiin kohtasimme Georgialaiset rajavartijat, jotka olivat ongelmissa G-Mersunsa kanssa. Virta oli loppu ja tarjosimme apuvirtaa. Yrityksistä huolimatta ei saatu Mersua käyntiin, niin he jatkoivat matkaansa työntäen. Samalla tuli todistettua tuhansien lampaiden siirto-operaatiota tietä pitkin.

Isolle tielle päästyämme matka Tiblisiin meni joutuisasti. Navigaattorista haettiin koordinaatit McDonaldsille ja käytiin syömässä roskaruokaa mahat täyteen. Saimme tuulilasiin viestin Tsekkiläisiltä seikkailijoilta, jotka pyytelivät tapaamaan heitä illalla Grand hotellin parkkipaikalle. Valitettavasti ei aikataulu antanut periksi ja jatkoimme kohti Venäjää. Pohjois Georgian maisemat olivat upeita! Vuoristoa, jokia ja järviä mitä katsellessa matka taittui mukavasti. Rajalle päästyämme jouduimme Georgian puolella odottelemaan jonkun aikaa. Passien tarkastus ja taas pääsimme jatkamaan matkaa. Georgian ja Venäjän välinen raja ylitetään tunnelissa, mikä on noin neljä kilometriä pitkä. Hieno kokemus, tuntui kuin olisi ajanut suoraan Taru sormusten herrasta kirjan Mordoriin.

Venäjän puolella ei sitten mentykään enää niin nopeasti. Odottelua ennen kuin päästiin passin tarkistukseen. Ongelman passintarkastuksessa aiheutti minun ja Inkan uudet passit ja Denniksen vanha versio passista. Noin neljän tunnin passintarkastuksen jälkeen päästiin läpi ja jatkoimme matkaa Vladikavkatsin kaupunkiin. Ensimmäinen hotelli oli ”täynnä”. Jatkoimme siis kohti keskustaa. Toiseen hotelliin päästyämme alkoi virkailija kyselemään Immigration cardia. No sitäpä ei saatu rajalta, joten hotelli ei voinut ottaa meitä vastaan. Virkailija soitti toiseen hotelliin ja he lupasivat ottaa meidät vastaan. Virkailija kirjoitti meille osoitteen paperille ja niin lähdettiin taas matkaan.

Tosin kun osoite oli kirjoitettu kyrillisillä aakkosilla, oli sen syöttäminen navigaattoriin mahdotonta. Väsymys ja ketutus alkoi painamaan mieltä. Onneksi saimme apua kahdelta herrasmieheltä, jotka ajoivat edellämme hotellille. Kiittelimme avusta ja menimme kyselemään huoneita. Täällä puhuttiin jopa englantia ja saimme autonkin parkkiin sisäpihalle.

Päivä 24 Venäjä Vladikavkaz-Rost av Don

Aamulla herättiin aikaisin, nukkumaanmenon viivästymisestä huolimatta. Aamupalalla sai puuroa, mikä oli tervetullutta kuukauden hatsapuri kuurin jälkeen. Kamat autoon ja taas mentiin. Suunnaksi otettiin Rost-Av-Donin kaupunki. Matka sujui pääväyliä pitkin kohtuullisen mukavaa vauhtia. Yksi tienvarsipysäytys check pointilla ja miliisi halusi tietää mistä tullaan ja minne mennään. Ei sen kummempaa ja matka pääsi jatkumaan.
Matkalla väisteltiin romumetallia kuljettaneen rekan jälkeensä jättämiä romuja ja ylisuurista kuormista putoavia bataatteja. Huomattiin, että Nivalla voi kuljettaa lehmää ja monta muuta kummallisuutta.

Vihdoin päästyämme Rost-Av Doniin alkoi hotellin metsästys. Yksi löytyikin helposti, mutta Immigration Card nousi jälleen kynnys kysymykseksi. Ei yösijaa. Onneksi läheltä löytyi pieni perhehotelli ja kun tiskille laskettiin riittävä määrä ruplia, ei Immigration cardista ollut enää ongelmaa ja palvelu pelasi muutenkin hyvin.

Päivät 25 ja 26 Venäjä – Suomi Rost-av-don Järvenpää

Aamupala oli superhyvä. Kaikkea omeletista ja pekonista ja rouva sai kahviinkin maitoa. Hotel Roze ylitti odotuksen kaikin tavoin. Tavaroiden pakkaamisen jälkeen lähdimme ajamaan kohti Moskovaa. Matka kulki päätietä pitkin ja kylien kohdalla liikenne puuroutui täysin. Aikamme hymyilimme paikallisten tapaa ajella piennarta ja ojaa pitkin ohi ruuhkien. Jopa miliiisi käytti tätä tekniikkaa.

Aikamme jaksoimme jonottaa ja totesimme, että jos kotiin halutaan joskus päästä, käytetään samaa tekniikkaa. Nopeus nousi kävelyvauhdista noin 50km/h vauhtiin ja matka jatkui. Matkalla kävimme keskustelua siitä, että jäämmekö Moskovaan yöksi vai jatkammeko matkaa. Immigration Cardin puuttuminen kun tuntui eväävän hotellin saamisen tehokkaasti. Päätimme ajaa suorilla vauhdeilla kotimaahan.
Matkalla tankattiin paikallista energiajuomaa huolto-asemilta ja eväät löytyivät pikaruokaketjusta. Koti-ikävän vauhdittamana tulimme keskellä yötä Moskovaan. Liikennettä oli paljon ja vastaantuleva kaista seisoi 30km matkalta täysin paikallaan, meidän edetessä noin 20-30km/h eteenpäin.

Moskovan ohitettuamme alkoi matka taas edetä joutuisammin.
Olimme ajaneet läpi yön kun saavuttiin Pietarin kaupungin laidalle. Burger kingin aamiainen on muuten todella huono. Olisi pitänyt suosioilla syödä Whopperi. ”Aamiaisen” jälkeen taas baanalle ja nyt rupesi Helsinki kylttien ilmestyessä tuntumaan siltä, että kohta ollaan kotona.

Rajalle kun päästiin, kyseltiin meiltä taas Immigration Cardia. Kun ei ollut, niin ei ollut. Virkailija nainen Venäjän puolella vetäisi koko läntisen Venäjän alueen hernepellot sieraimiinsa, mutta päästi meidät jatkamaan matkaa kotimaahan. Suomen tullissa passin tarkastus ja niin oltiin taas rakkaassa Suomessa.

Pysähdyttiin Kotkassa syömään ja siitä laiteltiin viestiä kotijoukoille, että kohta ollaan kotona. Kilometri toisensa jälkeen lähestyttiin kotia. Dennis tiputettiin matkalla Keravalle ja siitä ajeltiin kotiin. Kun käänsin auton kotipihaan tuli epätodellinen olo. Noin kuukausi sitten ajoin auton pois tästä pihasta ja nyt yli pitkälle yli kymmenentuhannen ajetun kilometrin ja usean seikkailun jälkeen olen taas kotipihassa. Hieno tunne.
Koira sekosi täysin kun nähtiin jälleen, kuukauden erillään olosta huolimatta se toivotti meidät häntä heiluen kotiin. Kun koira oli raaputeltu, korkkasin vodkapullon ja kaadoin itselleni ja Inkalle snapsit onnistuneen reissun kunniaksi!

Loppusanat

Nyt kun reissusta on jo jonkun verran aikaa ja on saanut jäsenneltyä reissun tapahtumia omassa päässään, on aika laittaa muutama miete paperille. Moni reissusta kuultuaan sanoi meille, että miten uskallatte lähteä tuommoiselle matkalle. Siellä ryöstetään ja tapetaan ja ja ja… Ei ryöstetty, eikä tapettu. Lähellä oli, mutta kaikesta selvittiin. Maaseudulla liikkuessa, en tuntenut missään kohtaa oloani epämukavaksi. Kaupungit olivat toinen juttu. Mutta maalaisjärjellä pärjäsi niissäkin. Apua sai paikallisilta aina kun pyysi, enkä missään ole kokenut semmoista vieraanvaraisuutta kun tuolla reissulla. Menkää ihmiset ihmeessä itse katsomaan, mitä maailmalla on tarjottavana. Yllätytte positiivisesti!

Haluan kiittää kaikkia sponsoreitamme, Autosalpa Keravaa, Luxteamia, Isolex Oy:tä, Canonia, Painotalo Punamustaa, Toimiinimi Mervi Rautavettä, Härmän Nostopalvelua, SpecSaverssiä, Stayhome.fi verkkokauppaa, Focus Nordiccia, TT-Autopesu Oy:tä, HMT-Palvelut Oy:tä, Retki Outdoor Oy:tä, 4x4 Maailma lehteä, niitä yritys sponsoreitä, jotka eivät halunneet nimeään näkyville ja kaikkia yksityisesti lahjoituksia tehneitä!

Nyt kun seuraava reissu on jo suunnittelupöydällä ja startti Central Asia Ralliin on kesäkuussa 2014. On aika hengähtää hetki ja kerätä voimia uuteen seikkailuun!

Lisää uudesta reissusta ja siihen valmistautumisesta voi lukea alla olevasta osoitteesta:

www.facebook.com/teamsisuadventures