Rover Ystävät ry Keskustelupalsta

Kauemmas piti päästä. Defender oli hankittu nimenomaan näitä hommia varten. Sitä oltiin varusteltu rankkaa ajoa varten huoltoverkon ulkopuolella vahvistamalla ja vaihtamalla tiettyjä pisteosia parempiin ja vahvempiin. Maastoajoa oli käyty harjoittelemassa useaan otteeseen erinäisillä safareilla. Hyvää harjoitusta turvallisessa ympäristössä, mutta yksin tehtäviä pitkän matkan seikkailuja silmälläpitäen jokseenkin epärealistista ja ennen kaikkea merkityksetöntä, aivot alkoivat puutua jatkuvaan kehän kiertämiseen erinäisissä metsäpalstoisssa.

Mites ois Mongolia? Metsää, aavikkoa, aroa, suota, niittyä ja vaikka mitä muuta noin 1.5 miljoonaa neliökilometriä ja kaikkialle vapaa pääsy. Jep, kuulostaa melko kivalta matkakohteelta maastoautolla... Mukillinen kokista, netti ja google maps auki ja matkasuunnitelman tekoon. Infoa löytyi huonohkosti kun ottaa huomioon sen määrän seikkailijoita jotka ovat jo tuonkin reissun tehneet. Reissattu oli ennenkin ilman isompia suunnitelmia joten kyllä se tästä. Auto käytiin huolella läpi ja listattiin vielä puuttuvat varusteet ja muutokset. Kun hankintalista ja sen budjetointi oli valmis, lähti puhelinsoitto työnantajalle päin. Heitin pomolle kysymyksen kolmen kuukauden kesälomista ja kun ennalta-arvattavaan ”miksi” kysymykseen oli annettu tyydyttävä vastaus, näytettiin firmankin puolelta virallisesti vihreää valoa. Hommahan etenee!

Matkaan oli noin noin pari kuukautta kun projekti alkoi hyytyä ihan totaalisesti. Joka puolelta alkoi tulla toinen toistaan rasittavampia vastoinkäymisiä. Työhommat pykivät vastaan, vehkeet levisivät käsiin, läheisten sairastumisia ja muuta. Epävarmuudesta huolimatta laitettiin tyttöystäväni kanssa viisumit vetämään ja auto sekä reissukamat kuntoon. Ei auttanut kuin jatkaa eteenpäin oikein toden teolla runnoen.
Viisumit saatiin ongelmitta lähialuematkojen kautta.

Maailmanympärysmatkaa ei oltu suunnittelemassa, ja ottaen huomioon miten vasemmalla kädellä hommaa hoidettiin, päätettiin että reissu olisi onnistunut jos päästäisiin Länsi-Mongoliassa sijaitsevaaan Hovdin kaupunkiin tekemään U-käännös takaisin kotiin päin. Kaikki muu olisi plussaa. Koska aikaa ja rahaa oli kaikenkaikkiaan melko rajallisesti, oli suunnitelmana repiä 5500km siirtymä Venäjän läpi Mongolian rajalle niin nopeasti kuin vain mahdollista, laittaa matkan varrella olevat kiinnostavat kohteet mieleen, ja tutustua niihin tarkemmin paluumatkalla lievemmissä aikataulupaineissa. Mongoliaanhan tässä oltiin matkalla, ei Venäjälle sinänsä. Tavoiteaika Kosh-Agatshin rajakaupunkiin Venäjän ja Mongolian rajalle oli 14 päivää joka tarkoittaisi noin 400km siirtymää per päivä. Reitti olisi suorin mahdollinen: Pietari, Novgorod, Moskovan kierto, Nizhni Novgorod, Kazan, Ufa, Cheljabinsk, Omsk, Novosibirsk, Kosh-Agatsh.

Kuten tuntuu aina käyvän mukamas hyvissä ajoin aloitettujen valmistelujen kanssa, olivat lähtöä edeltävät viimeiset pari päivää todella hektisiä. Kaikki tavarat käytiin vielä pariin otteeseen läpi, latailtiin karttoja tabletille ja tietokoneille ja katsottiin, että kaikki tarpeellinen on oikeasti matkassa mukana. Tarkoitus oli lähteä aamulla kuuden aikoihin Helsingistä kohti raja-asemaa. Auto starttasi joskus varttia vaille seitsemän, joten lopputulos oli hyväksyttävä.

Kohta lähtee

Minkäänlaista lähdön tunnelmaa ei ollut. Lähinnä vain stressasi, eikä ajomatka rajalle eronnut työmatkasta muun kuin suunnan ja keston suhteen. Suuri tuntematon maa, pitkä matka ja sen varrella odottavat vaarat ja ongelmat pelottivat. Nössöt jäävät kotiin istumaan, joten ei muuta kuin eteenpäin.

Matkan todellisuus iski Karjalassa. Rajan takana odottava selkeä visuaalinen muutos tuttuun herätti todellisuuteen. Kyltit kyrillisine kirjaimineen, erilaiset asvalttitiet ja vanhat ränsistyneet mökit. Kontrasti oli valtava. Päivässä oli tunteja vielä vaikka millä mitalla, joten yhdessä tuumin päästeltiin menemään sen mikä pystyi. Liikenne tuntui sujuvalta ja tuli taas jälleen ihmeteltyä niitä itkuvirsiä mitä Suomessa oli kuullut Venäjän liikenteestä ja liikennekulttuurista. Jos katsoo YouTube- videoita Venäjän liikenneonnettomuuksista, ja lähtee sinne päässään Suomen liikennesäännöt, niin ongelmiin ja stressiinhän siinä törmää. Mutta ihan yhtälailla hankalaa on jos yrittää Saksassa tilata ravintolassa ruokaa Swahiliksi. Maassa maan tavalla. Ensimmäisen päivän aikana tottui liikenteeseen jo melko hyvin, vaikkakin kaupunkiajo myöhemmin Siperian valtavissa miljoonakaupungeissa tuotti edelleen lievää stressiä verrattuna Helsingin kyläkatuihin. Leveät kahdeksankaistaiset pääkadut vailla kaistamerkkejä vaativat hiukan enemmän keskittymistä kuin Mannerheimintie.

Marssivauhti pysyi tyydyttävänä Pietarin kehäteille asti, jossa iltapäivän liikenneruuhkat jumittivat matkantekoa pahasti. Ehtipähän ihailla neuvostotyylisten kerrostalojen massiivisuutta ja määrää. Ei tarvinnut mennä Pietaria pidemmälle todetakseen, että Venäjällä on kaikki suurta. Nevan ylittävältä sillalta näki miten valtava kaupunki Pietari todellakin on, moni Euroopankin suurkaupungeista jää kirkkaasti kakkoseksi. Kilometrit kertyivät ja illan hämärtyessä aloimme lähestyä Novgorodia. Päätimme ottaa hotelliyöpymisen jottai saisimme viisumit rekisteröityä ja lievitettyä kulttuurishokkia. Emme olleet katsoneet hotelleja tai yöpymisiä etukäteen lainkaan, mutta pienen korttelirallin jälkeen löytyi Kremlin läheltä hyvältä vaikuttava hotelli josta saimmekin kohtuuhintaisen ja siistin huoneen. Auto pääsi korkeiden aitojen taakse asiallisen oloisen vartijan silmän alle pois pitkäkyntisten käsistä. Heitettyämme kamamme hotellihuoneeseen päätimme lähteä pienelelle kävelylle katsomaan paikkoja. Novgorod on viehättävä vanha kaupunki, joka onkin Venäjällä suosittu lomakohde. Kreml ja sen ohi virtaava Olhavanjoki olivat lämpimässä ilta-auringossa ihailtavan valokuvauksellisia ja tunnelmaa nostattivat entisestään perheet jotka istuivat aukiolla ja rannalla piknikeillä, rullaluistelevat teinit ja nuorisoporukka joka aukion laidalla soitti kitaraa ja lauloi vain itsensä ja muiden iloksi. Koko reissua edeltävä puurtaminen tuntui jo nyt kuitatulta.


Novgorod

Seuraavana aamuna polkaisimme koneen aikaisin käyntiin ja jatkoimme matkaa. Moskovan ruuhkat ovat kuuluisia, joten tarkoitus oli kiertää koko kaupunki mahdollisiman kaukaa. Seuraavat pari päviää menivät auton ratissa kärvistellessä. Dieseliä paloi ja kuskin Coca-Colan kulutus oli melkein tasoissa polttoaineenkulutuksen kanssa. Tiet olivat suurimmaksi osaksi hyvässä kunnossa, joskin liikennemääriin nähden alimitoitettuja ja sitämyöten ruuhkaisia. Mitään järkeviä yöpymispaikkoja ei sinänsä ollut, ja halu niellä kilometrejä mahdollisimman paljon oli suuri. Keskellä yötä tuli pysähdyttyä Vladimirin mäkkärissä. Paikka oli monen sadan kilometrin väsyttävän helteisessä ruuhkassa nitkuttamisen jälkeen todella tervetullut pala korruptoitunutta länsikapitalismia. Asiakaspalvelu oli ensiluokkaista ja kaupan päälle tuli ilmaiset jäätelöt kun kun jouduimme odottamaan omia erikoistilauksiamme pari minuuttia pidempään kuin jonossa meidän jälkeemme tullut pari, joka sai juustopurilaisensa suoraan tiskiltä. Koko episodi oli hiukan huvittava ja hämmästyttävä, mutta toisaalta Suomen ”palvelukulttuuriin” tottuneelle aika moni muukin asia maailmassa tuntuu erikoiselta.

Niinkuin sanonta kuuluu, ei jäädä tuleen makaamaan. Työmatka-ajosta reissun tämänhetkiseen 6-700km päivävauhtiin siirtyminen ei ollut täysin kivutonta, mutta muutaman päivän jälkeen aivot tottuivat ajatukseen, että autoilu on nyt se oma duuni. Sen jälkeen alkoivat päivät rullata jonkin verran kevyemmin. Kieleen ja ympäristöönkin tottui, toistoa nimittäin riitti. Kyliä toisensa jälkeen, peltoa, valtavia metsiä, ja ränsistyneitä teollisuuskompleksien tynkiä. Seuraava isompi pysähdyspaikka oli Kazan, joka oli muun Länsi-Venäjän jälkeen häkellyttävän eklektinen sekoitus erilaista arkkitehtuuria ja eri uskontojen tuomia vivahteita. Keskellä kaupunkia kohoaa valtava lasinen pyramidi, näyttäviä moskeijoita ynnä muuta. Rahaa selkeästikin on, eikä sitä myöskään häpeillä pistää menemään. Roikuttiin kaupungissa lähinnä ruokahuollon ja lepäilyn merkeissä, suunniteltiin samalla myös tulevien päivien etappeja. Ihmisiä riitti ja keskuskadulla sai ottaa valokuvansa mm. pöllön tai pienen apinan kanssa. Monenmoisia katutaiteilijoita oli joka lähtöön.

Kazanista eteenpäin jatkettaessa tuli ajettua Naberezhnije Tshelnin teollisuuskaupungin ohi, jossa sijaitsee maailmankuulun Kamazin tehtaat. Muutama kymmenen kilometriä ennen itse kaupunkia tuli moottoritiellä vastaan kaksi Kamazin rallirekkaa. Sinivalkoiset hirviöt olivat kolossaalisia, karkeat maastorenkaat ylettyivät Defenderin konepellin yli. Kaikkine sponsoritarroineen olivat nuo kisakoneet hyvinkin näyttäviä. Kamaz on voittanut Paris-Dakarin ennätykselliset kaksitoista kertaa, ja tehdas puskee yli kaksi ja puolisataa raskaankaluston kikotinta ulos päivittäin. Ei ole kovin suuresti liioiteltu jos väittää Venäjän olevan Kamazeilla rakennettu. Armeijan vihreitä ja Kamazin tunnusomaisen oranssin värisiä kuorma-autoja näkyi koko matkan aikana useita satoja, vanhoista hirvittävästi kolisevista ja savuttavista jotenkuten eteenpäin raahautuvista raadoista aina upouusiin ja tahrattomana kiiltäviin saakka.

Jokseenkin epätodellinen oli myös valtaisa voimalaitos aivan pienen sivutien risteyksen vieressä. Ainut asia laitoksen ja ajotien välillä oli vanha ränsistynyt aita. Toisaalta, Venäjällä jo liikennepoliiseilla on lyhyet rynnäkkökiväärit ja lupa ampua pysähtymiskehoitusta uhmaavia kuskeja, joten kaitpa siellä asia on jotenkin vastaavasti hoidettu...

Moderni voimalaitos

Ufan jälkeen edessä sinersivät Ural-vuoret. Tie mutkitteli ja kiemurteli ylös ja alas vuorenrinteitä ja maisemat olivat ainutlaatuiset. Jokia, soita, koskematonta aarniometsää, kaikkea melkein loputtomasti. Dramatiikkaa maisemiin toi lisäksi alkava ukkosmyrsky vesisateineen ja salamoineen. Seikkailun tuntu oli käsinkosketeltavaa. Paikallisten harmaahiuksisten miesten määrästä päätellen kalaa tuntuu sitäkin riittävän. Säästä huolimatta jokien ja purojen rannoilla oli lyhyin välimatkoin Ladoja parkissa, miehet kahluusaappaineen ja onkineen rantavedessä. Ennen Miassin tehdaskaupunkia tuli vastaan yllätys joka sai meidät molemmat repeämään nauruun. Subway keskellä ei mitään, keskellä Ural-vuoria. Kävimme hakemassa maukkaat voikkarit mukaan ja jatkoimme matkaa Ural-kuormureita valmistavan tehtaan ympärille kasvaneen kaupungin ohi.

Subbari

Yöt menivät rekkaparkeissa auton takaosassa nukkuessa. Ennen reissua olimme kyhänneet vanerista laverin auton takatilaan, jossa kaksi ihmistä mahtui nukkumaan mainiosti. Teltassa olisi ollut huimasti enemmän tilaa, mutta sen pystyttäminen ja purkaminen vei sen verran aikaa, että päätimme useimpina öinä autossa nukkumisen olevan nopeampaa ja järkevämpää. Rekkaparkit olivat aina vartioituja, ja hinta per yö oli vain nimellinen. Noin 50-100 ruplaa.(1-2€) Eräällä rekkaparkilla tuli vastaan erikoinen kapine. Venäläinen maastoajoneuvo, 6x6 Trekol. Auto oli lavetilla matkalla minne lie. Rengaskoko oli vähintäänkin riittävä. Defender tuntui jälleen kerran aika lelulta.

Trekol

Nopein tie Cheljabinskistä Omskiin kulki Kazakstanin kautta, mutta koska emme olleet halunneet maksaa kiskurihintoja Kazakstanin siirtymäviisumeista, kiersimme tämän pienen pätkän pohjoisen kautta. Tiet täällä olivat viivasuoria pitkiä. Meni helposti varttitunti ilman että auton rattiin olisi juurikaan ollut tarvetta koskea. Ilma oli kuuma Vauhti pysyi hyvänä mutta siitä huolimatta tuntui ettei homma oikein edennyt ollenkaan. Maisema ei muuttunut lainkaan ja GPS kartalla auton ikoni näytti pysyvän paikallaan. Hyttysten määrä veto vertoja Lapille ja maastolounaan jälkeen todettiin ainoaksi järkeväksi vaihtoehdoksi jatkaa matkaa. Yö oli tukahduttavan kuuma ja itikat kävivät todella pahasti hermoille. Noh, ainakin matka taittui.

Tätä riittää...

Kazakstanin pohjoispuolella otimme hotelliyön Ishim nimisessä kaupungissa. Hotelli poikkesi täysin tyypillisestä ”neukkuhotlasta” ollen sisustukseltaan hyvin siisti, täysin samaa tasoa keskitasoisten Eurooppalaishotellien kanssa. Henkilökunta oli mukavaa ja avuliasta, ja ruuat maistuivat pitkän ajomatkan jälkeen loistavilta.

Tie Ishimiin

Seuraava siirtymä olikin noin tuhat kilometriä pelkkää suota. Tien rakentaminen on varmasti ollut melkoista vääntöä, kaikki maa on pitänyt tuoda jostain muualta, tuhannen kilometrin matkalle! Siperian talvetkin on otettava huomioon ja mietittävä miten moottoritien saa pysymään ehjänä roudasta ja sen sulamisesta huolimatta. Kaiken kaikkiaan ulkoisesti ehkä vaatimaton, mutta merkittävä näyte rakennustaidosta ja -tahdosta. Tankkaustauolla nähtiin huoltoasemalla pari vanhaa juuri entisöityä bussia.

Paikallisia menopelejä

Novosibirsk oli jälleen yksi massiivisten teollisuuskaupunkien joukossa. Kaupunki on häkelyttävän kokoinen. Pikainen jäätelötuokio keskustan giganttisessa ostoskeskuksessa ja nokka kohti Mongoliaa!


Paikallista arkkitehtuuria

Vähiin käy ennen kuin loppuu. Pysähdyimme yöpymään mukavan näköiseen gastinitsaan Biiskin laitamille. Hotelli oli idyllinen hirsitalo tien varressa. Kamat huoneeseen, siistiytymistä, ja sitten hotellin vieressä olevalle kojulle nauttimaan herkullisista šašlikeista erinomaisen paikallisen oluen kera. Hotellin yövartija Jevgeni oli suunnilleen samanikäinen kuin mekin, ja Google translaten avulla hän harjoitteli jo muutoinkin melko hyvää englantiansa meidän kanssamme. Juteltavaa riittikin pikkutunneille asti, hotellin respassa työskentelevän ja aulan vieressä olevassa huoneessa nukkuvan naisen harmiksi...

Kartalta katsoen matka Mongolian rajalle näytti jo erittäin lyhyeltä, mutta ilmiö on tuttu kaikille Norjassa autoilleille. Vuorten ja vuonojen takia todelliset matkat ovat moninkertaisia siihen verrattuna miltä ne nopeasti kartalta vilkaistuina näyttävät. Eipä haitannut meitä, sillä näköalat muuttuivat henkeasalpaaviksi. Maisemat toivat mieleen Itävallan ja Sveitsin parhaat palat, mutta turvakaiteiden rajaamien teiden ja kukkuloiden kupeita täyttävien alppimajojen sijaan täällä päivän sana oli vapaus. Kyliä ja yksittäisiä mökkejä oli aina pienin väliajoin, mutta suurin osa oli häkellyttävän kaunista vuoristomaisemaa ja autolla sai ajaa missä lystäsi. Tshuiski Trakt kulkee suurimmaksi osaksi pitkin jokilaaksoa, joten joka puolella oli pieniä puroja sekä niittyjä, joilla paikalliset laidunsivat hevosia ja lampaitaan.

Altain alkupäätä


Jokisuistoa

Eräällä näköalapaikalla huomasin melko hyvin varustellun Toyota Land Cruiserin. Omistajaa ei näkynyt missään, mutta kulkine oli hyvin poikkeuksellinen verrattuna paikallisten autoihin, nappularenkaineen ja korotuksineen. Jatkoimme pian matkaa ja yllätyimme kovasti kun reilua varttia myöhemmin samainen Land Cruiser paahtoi ohitsemme tuhatta ja sataa tööttäillen ja hätävilkkujaan väläytellen, matkustajien roikkuessa ikkunoista puoliksi ulkona peukkua näyttäen. Moikkasimme takaisin ja naureskelimme tilanteelle. Taas varttia myöhemmin näimme samaisen Toyotan tien laidassa, matkustajat auton ulkona hurjasti viittilöiden.
Pysähdyimme auton viereen ja ehdin jo käymään läpi jo parikin mahdollista skenaariota, mutta cowboy-hattuun sonnustautunut venäläinen kysyikin tultaisiinko seuraksi syömään, juomaan ja saunomaan. No eipä sitä suomalaisena voinut mistään noista kieltäytyä, joten molemmat autot joen rantaan mökin ja saunan viereen. Pienen hirsipöydän ääressä istuivat seurueen muut jäsenet, kaiken kaikkiaan meitä oli noin tusinan verran. Cowboy-hattuinen Aleksei oli porukan hiljainen johtohahmo joka esitteli meille muut seurueen jäsenet. Koko sakki oli paikallista Radionia lukuunottamatta Novosibirskistä, ja he olivat tulleet Toyotallaan Altaille vuorikiipeilemään ja viettämään kesälomaansa.

Radion asui pienellä tilalla muutaman kymmenen kilometrin päässä rantasaunasta ja oli juuri edeltävänä päivänä teurastanut lampaan, joka nyt makasi paksuun muovikelmuun käärittynä rantamökissä laverin alla. Pöydässä oli valmiina viipaloituja kurkkuja ja tomaatteja merisuolalla ripoiteltuna, ja kuten arvata saattaa oli pian jokaisen kourassa reilun kokoinen muovimuki puolillaan paikallista vodkaa. Varovainen kieltäytyminen päätyi luonnollisesti murskatappioon ylivoimaisen vastustajan edessä, ja äkkiä huomasinkin kumoavani jo neljättä mukillista hämmästyttävän pehmeälta maistuvaa vodkaa. Tahti oli armoton, ja vieraat ovat ilmeisesti ainoat jotka eivät kippistelystä voi kieltäytyä. Isännät pitivat jokainen vuorollaan taukoa juomisesta! Juttu alkoi, kuten arvata saattaa, luistaa jokaisen mukillisen jälkeen aina vain paremmin, eikä arkuudesta tai kielimuurista ollut enää rippeitäkään jäljellä. Viinapäätä selkeästi arvostettiin ja reippaalla otteella nautittuja vodkamukillisia kannustettiin avoimesti seläntaputuksin ja muin suosionosoituksin.

Venäläisten vieraana Altailla

Pian oli lammaskin padassa paistumassa sipulin ja muiden vihannesten kera. Haarahaukkoja ja kotkia on Altain vuorenrinteet pullollaan, ja kohta liitelikin yksi meidän yläpuolellamme. Valtavat petolinnut eivät juuri ihmistä pelkää ja ne nappaavatkin lihanpaloja melkeinpä kädestä hämmästyttävän nopeiden syöksyjensä päätteeksi. Linnulle kelpasi lampaan jämäpalat, mutta myöskin joenrannassa asuvat pienet jyrsijät. Pieni maaorava jäi äkkiä petolinnun kynsiin vaikka luuli ilmeisesti pysyneensä havaitsemattomana. Itse olin nähnyt kotkan vain kaksi kertaa aiemmin koko elämäni aikana, ja molempina kertoina melko kaukaa.

Olo oli todella epätodellinen. Viiden tuhannen kilometrin ajomatkan päässä kotoa keskellä upeaa jokilaaksoa, ympärillä äärettömän vieraanvaraisia ja mukavia ihmisiä, hyvää ruokaa ja juomaa, auringon porottaessa kirkkaalta taivaalta, jossa valtava petolintu esitteli vaikuttavia metsästystaitojaan... Elämä ei tästä paljoakaan paremmaksi pääse. No, itse asiassa, saunakin oli lämpiämässä. Vodka ei ole saunajuoma joten hain auton jääkaapista jokaiselle jääkylmänä hikoilevan koffin, ilmeet olivat näkemisen arvoisia ja status nousi taas jälleen pari pykälää korkeammalle.

Rantasauna

Saunan ja joessa uimisen jälkeen odotti illallinen, joka oli täysin yllättäen taaskin lammasta. Onneksi tosin eri tavalla valmistettuna. Pienessä laskussa maistui rasvainen ja suolainen lammaspaisti luonnollisesti paremmin kuin hyvin.

Oli aika kömpiä yöpuulle, seuraavana päivänä olisi luultavasti luvassa ankara krapula ja Mongolian rajanylitys.

hienoa kertomusta ja MAHTAVIA kuvia! Alkoi (taas) reissujalka vipattamaan!

aivan mielettömän hienoja paikkoja. kiitos tarinasta ja kuvista. lisää odotellaan.

Hyvää settiä!

Olipa mukavaa luettavaa ja komeat on kuvien maisemat!

Nojaa, kyhäsin tuon nopeasti työpäivän päätteeksi kasaan. Onhan se kai tyhjää parempi

Varmaan aika makee reissu. Paljonkos pitää varata euroja reissun läpiviemiseksi, jos otetaan vaan juoksevat kulut huomioon.

t. Jari

Muutama tonttu. En oo iha tarkkaa laskenu mut johki kolmen tienoille osuu.

Ei paha, jos kahden hengen kulut. Tuon tapainen reissu on aina kiinnostanut tehdä, mutta koskaan siihen ei ole ollut uskallusta tai mahdollisuutta lähteä.
-Jos edes joskus junalla Vladivostokiin ?.

Jari

Kahden hengen kulut. Halvasta polttoaineesta tulee ehkä isoimmat säästöt. Venäjällä 0.5-0.85€/L. Mongoliassa 0.75-0.85€/L.

Ja niitä mahdollisuuksia ei kannata jäädä odottelemaan. Kovaa työtä tälläisetkin vaatii.

Mutta kaikki jotka pystyvät säästämään tuon rahamäärän ja hankkimaan 6-7 viikkoa vapaata putkeen, pystyvät vetämään läpi saman lenkin. Ei siinä kummoista ole. Aivan helvetisti ajamista vaan.

JariJ Wrote:Tuon tapainen reissu on aina kiinnostanut tehdä
Jari

Mitäs jos kesällä lähdettäis?

Nyt heitit pahan pallon . Ei saa hullua yllyttää :x
Olishan hienoa ottaa kuvia FSJtä Mongolian rajalla 8)

Seuraavana aamuna oli olo yllättävän hyvä. Heräsimme melko aikaisin ja aloimme muiden kanssa valmistella yhteistä aamiaista. Lammaskeitto porisikin kattilassa nuotion yllä tuota pikaa. Juttelimme vielä niitä näitä ja vaihdoimme yhteystietoja. Matkaa rajalle oli vielä useampi sata kilometriä ja tiedot sen aukioloajoista olivat ristiriitaisia. Hyvästelimme uudet ystävämme ja starttasimme auton puolenpäivän aikoihin. Sää oli mitä mainioin.

Jokilaakso

Liikennettä ei ollut juuri nimeksikään, muutamia autoja tunnissa. Tie oli yksinkertaisesti käsittämätön. Maisema muuttui joka tunti täysin erilaiseen.

Katun-joki


Oikotie


Haarahaukka, yksi sadoista

Koska mitään turvakaiteita ei tielle ole rakennettu, voi asvaltilta poistua missä haluaa. Poikkesimme pientä polkua niitylle ja pienen puron toiselle puolelle lounaalle.


Kukkaniityn kaunein

Niityn ja metsän läpi purolle

Pienen matkan päässä odotti varoituskolmion päällä taas paikallinen varis.


No ehkä vähän varista isompi kuitenkin

Aikataulu tuntui tiukahkolta, pysähdeltiin aika paljon ottamaan kuvia ja muutoin vain nauttimaan maisemista, GPS näytti, että asvalttitie tekisi pienoisen mutkan, mutta kukkuloiden yli voisi ehkä oikaista. Päätös kannatti.


Oikotie numero kaksi

Maasto oli sanalla sanoen ilahduttavaa ajeltavaa. Käytiin poseeraamassa yhden korkean nyppylän päällä. Kuva ei tee oikeutta lainkaan. Nousu tuolle huipulle oli jyrkimässä kohdassa yli 45 astetta ja auto meinasi hyytyä lappu lattiassa ja hyvästä alkuvauhdista huolimatta. Päällä sai myös kikkailla tovin, että sai koslan käännettyä keula alamäkeen päin, tilaa ei ollut paljoakaan ja kallistukset aika huimia. Kuvan ottaminenkin teki tiukkaa kun muutamaa askelta kauempana ei taustaa enää saanut samaan kuvaan rinteen jyrkkyyden takia.


Huipulla

Oli helppo ymmärtää miksi aiemmin tapaamamme venäläiset olivat käyneet täällä hiukan etelämpänä vuorikiipeilemässä.

Pian oltiinkin taas asvaltilla ja kruisailemassa rajalle satanen lasissa.


Maisema vaihtui aina vain huikeampiin. Välillä maasto näytti kuun pinnalta, välillä Marsin. Hiekkainen ja kivinen maasto vailla juuri mitään kasvillisuutta vaikutti todella omituiselta, varsinkin kun tunnin ajomatkan päässä sijaitsee vehmas jokilaakso valtavine soineen ja metsineen.

Raja-alueisiin suhtaudutaan Venäjällä tietyllä totisuudella. Venäjän raja- ja turvallisuuspalvelu FSB vahtii liikennettä raja-alueilla melko tarkasti, ja kaikenlainen valokuvaaminen ja videointi on ankarasti kiellettyä. Kosh-Agatshista eteenpäin alkavalla vyöhykkeellä on jopa pysähtyminen kiellettyä. Ei-kenenkään-maa jatkuu monia kymmeniä kilometrejä aina Mongolian raja-asemalle asti. Alueella on myös suurehko sotilastukikohta melko vaikuttavalla arsenaalilla varustettuna, ja päätien ulkopuolelle hölmöileviä turisteja on käyty ojentamassa ihan helikopterien kanssa. Sääntöjä kannattaa totella ihan suosiolla.
Saavuimme passintarkastukseen muutama kymmenen kilometriä Kosh-Agatshista ja kesti tovin tajuta koko systeemi. Missään ei ole mitään kylttejä tai merkkejä, ja on aika vaikea arvata, että maasta ulos leimautuminen suoritetaan vaaleansinisessä entiseltä öljysäiliöltä näyttävässä tönössä. Hetken huuhailun ja paikallisten antamien ohjeiden jälkeen oikea tynnyri löytyi, ja vanha herrasmies tarkasti passimme ja löi niihin asiaankuuluvat leimat. Kiitimme ja ajoimme eteenpäin muutaman sadan metrin päähän odottamaan tarkastusasemalle pääsyä. Jonossa ennen meitä oli puolentusinaa pulla-uazia, ja pelkäsimme hiukan olevamme myöhässä. Paikalliset näyttivät kuitenkin ottavan ihan rennosti joten istuimme autossa napostellen matka-eväitä ja lämpimämpiä vaatteita esiin kaivaen.

Muutamaa minuuttia myöhemmin pysähtyi taaksemme kolmen moottoripyöräilijän porukka. Olin huomannut heidät jo muutamaa tuntia aiemmin heidän ollessa ruokatauolla tien vieressä. Arvelin jo silloin turisteiksi, mutta asia varmistui nyt. Tsekkiläisiä. Neuvoin heidän takaisin parin sadan metrin päähän passitarkastukseen, aivan kuten meidätkin oli neuvottu, ja heidätkin leimattiin ongelmitta maasta ulos. Raja ilmeisesti olisi siis vielä auki hyvän tovin niistä huhuista huolimatta, että raja sulkeutuisi viideltä. Kello oli jo kuusi.

Pian pääsimme rajatarkastusasemalle missä kaikki paperit käytiin läpi huomattavalla tarkkuudella. Normaali auton tavaroiden tarkastus mahdollisten joukkotuhoaseiden ynnä muun minkä lien takia. Pelkkää ihmisten kiusaamista kerta toisensa jälkeen. Lantikka oli ihan sekaisin ja kuormatilassa olisi voinut olla kyydissä kokonaisen joukkueen taisteluvarustus ilman että tarkastaja olisi sitä huomannut. No, yhtä kaikki, läpi päästiin ilman ihmeempiä ja matka jatkui todella nopeasti nousseessa myrskyssä eteepäin. Tsekkiläisiä kävi sääliksi. Tuuli sai sateen piiskaamaan vasten kasvoja aivan vaakatasossa, ja tie muuttui todella nopeasti kuraiseksi velliksi ja tuntuma oli aivan sama kuin talvella lumisella tiellä ajaessa.

Matkan puolessa välissä oli aidattu alue jossa odotti tarkastaja, hän katsoi passit ja päästi portista toiselle puolelle. Ihmettelin vieläkin systeemiä, mutta mikäpä tässä. Kovaa ajoa kieli keskellä suuta, ajotyyli kun allekirjoittaneella on mitä on, välillä lievää nelipyöräluisua...


Melkein perillä

Mongolian raja-asemalla ensimmäinen näky oli nuori Pohjois-Korealais/Kiinalaistyyppiseen paraatiunivormuun ja koppalakkiin sonnustautunut nuori nainen radiopuhelin kädessään. Valkoisin hanskoin avasi hän meille taas jälleen yhden teräsportin ja pääsimme ajamaan sisään. Auto piti ajaa desinfiointialtaaseen jonka jälkeen vanha farkkutakkinen mies pumppukannu kädessään kiersi vielä auton suihkuttaen jokaisen renkaan erikseen, hintaa oli 250 ruplaa per rengas. Hommassa oli vedätyksen makua, mutta maksettava oli, kuitti oli esitettävä muiden dokumenttien ohessa passintarkastuspisteessä.

Sisällä rakennuksessa alkoivat muodollisuudet. Heikkoa englantia puhuva nainen pyysi meiltä passit, tarkasti ne mutta piti itsellään, antoi toisen lappusen ja pyysi täyttämään sen. Kyniä ei ollut missään, joten niitä etsittiin hetki. Kun olimme täyttäneet laput koitimme antaa niitä naiselle takaisin, mutta hän ohjasikin meidät seuraavalle luukulle, jonne ojensimme kaavakkeet leimattaviksi. Tsekkiläiset moottoripyöräilijät pelmahtivat hekin sisälle rakennukseen ja näyttivät yhtä hämmentyneiltä kuin mekin. Pian oli huoneessa puolen tusinaa ihmistä täytämässä kaavakkeita yhdellä kynällä. Saimme toiselta luukulta uuden lomakkeen täyttämistä varten, ja homma alkoi tuntua tässä kohden melko tuskaiselta. Tilanne muistutti jotain Benny Hill komediaa ja juoksentelimme erilaisten lippujen ja lappujen kanssa eri luukuilta seuraavalle, vailla mitään loogista järjestystä. Kolmannelta luukulta saimme leiman ensimmäiseen paperiin, joka piti sitten näyttää ensimmäisessä pisteessä ja palauttaa toiseen pisteeseen, jotta sai paperin joka täytettynä piti palauttaa kolmanteen, ja ensimmäisen lomakkeen kanssa viedä lopuksi takaisin jonnekin jonka jälkeen jotain jossain. Noin puolessa välissä oli jokainen meistä, tsekkiläiset mukaanlukien, luopunut kaikista yrityksistä ymmärtää järjestelmää ja sen toimintaa. Naureskelimme ja vitsailimme keskenämme ja hihitellen täyttelimme kaikenlaisia kaavakkeita kenelle milloinkin.

Järjestelmä tuntui täysin päättömältä ja epäilimme tiesivätkö virkailijat itsekään mitä olivat tekemässä, vai halusivatko vain antaa vaikutelman jonkinlaisesta hyvinkin monimutkaisesta ja tärkeästä prosessista. Yhtä kaikki, auton tavaroita pengottiin taaskin pihalla ajanhaaskauksen nimissä, kunnes meidät päästettiin lähtemään. Ajoimme toisessä päässä sijaitsevalle portille, mutta se olikin lukossa, eikä kopissa ollut enää ketään. Juoksin takaisin tarkastusasemalle ja kysyin miksi portti on kiinni. Virkailija näytti hämmentyneeltä mutta meni takahuoneeseen selvittämään asiaa.

Parin minuutin päästä hän palasi ja ilmoitti, että portinvartija oli jo lähtenyt kotiin. Kysyin eikö kenelläkään muulla todellakaan ole avainta porttiin, ja hän totesi, että raja aukeaa kello kahdeksalta aamulla ja me olisimme ensimmäiset ulkona.

Hymy nousi kasvoilleni ja totesin, että me emme todellakaan ole ensimmäiset aamula, vaan te löydätte portistanne Land Roverin muotoisen reijän, koska se menee kanaverkosta kyllä iloisesti läpi heti kun te olette lukinneet ovet ja poistuneet raja-asemalta. Mies näytti melko hämmentyneeltä, mutta lupasi hoitaa jonkun avaamaan meille portin.

Järjestelimme tavaroitamme ja hiukan ärsyyntyneinä katselimme kun rajaviranomaiset yksi kerrallaan lompsivat rennosti takit auki reppuja ja laukkujaan olalla roikottaen pienestä henkilöportista ulos. Tsekkiläiset kävivät mittailemassa pikkuporttia, josko pyörät menisivät siitä läpi. Muutamasta sentistä jäi kiinni.

Noin puolentunnin päästä ilmestyi portille ulkopuolelta yllättävän moderniin ja hyvältä näyttävään aavikkounivormuun sonnustautunut sotilas. Mies puhui puhelimeen ja alkoi käymään kaikkia papereitamme läpi puhelimen toisessa päässä neuvovan miehen ohjeiden mukaan. Sotilas ei selkeästikään ollut vähimmässäkään määrin hajulla siitä mitä oli tekemässä, ja näytti hetki hetkeltä vain aina hämmentyneemmältä paperiläjien äärellä. Kun jokin olematon parkkilipukkeen kokoinen leimattu roskapaperi oli löytynyt, oli asia kunnossa ja pääsimme vihdoinkin läpi.

Kunnes saavuimme seuraavalle tarkistuspisteelle...

Mongolia ei ole Green Card maita, joten vuorossa olisi pakollisen liikennevakuutuksen ostaminen. Vakuutuksia myi hyvin erikoisesti pukeutunut noin seitsemänkymppinen mies. Vanhuksella oli yllään laivastonsininen kavaiji, ja kovasti kapteeninlakkia muistuttava päähine. Oudoksuin tätä kovasti, koska Mongolian laivasto on kooltaan samaa luokkaa kuin Sveitsillä. Niin tai näin, mies puhui hyvää Englantia ja kutsui meidät toimistoonsa. En olisi kovin mielelläni maksanut vakuutuksesta ja koitin tuputtaa green cardia miehelle ja vakuuttaa, että se kävisi. Hän kuitenkin kävi dokumentin tarkkaan läpi ja totesi, ettei Mongolia ole hyväksyttyjen maiden joukossa. No, ei muuta kun taalat pöytään (kirjaimellisesti) sillä paikallista valuuttaa ei meillä ollut, ja rupliakin kovin vähän. Vakuutus oli kohtuu halpa, ehkä noin kolmisenkymmentä dollaria. Joten asia oli sillä hoidettu.

Tsekkiläiset hoitivat myöskin asiansa nopeasti, ja ulkona meitä odotti pari kolme noin parikymppistä poikaa. He halusivat ehdottomasti vaihtaa rahaa. Ajatusvirheen takia olin kyllä painanut mieleeni mikä euron ja togrogin vaihtokurssi oli, mutta en tiennyt lainkaan mikä dollarin ja euron, tai dollarin ja togrogin kurssi oli. Satelliittikommunikaattori to the rescue. Kotijoukoilta saimme nopeasti oikeat luvut, ja pientä ahneutta oli heti ilmassa. Yksi dollari oli noin noin 1800 togrogia virallisen kurssin mukaan, ja pojat tarjosivat ensin tuhatta, ja tinkimisenkin jälkeen vain puoltatoista. Keskustelimme porukassa asiasta ja mietimme kuumeisesti tarvitsisimmeko käteistä ensimmäisinä päivinä ollenkaan. Rajoilla on tunnetusti aina huonot vaihtokurssit, ja Ölgiin kaupunkiin ei olisi kuin kivenheitto. Päädyin aika nopeasti päätökseen, että rahaa ei kannataisi vaihtaa, kunnes yksi tsekeistä tuli nopeasti sanomaan, että vakuutuksia myyvä vanha mies vaihtaa myös rahaa, mutta paljon paremmalla kurssilla.

Kävin vielä sisällä toimistossa ja vanhempi herrasmies kysyi hymyillen miten voisi auttaa. Vaihtokurssikin saatiin sovittua 1700 togrogin kohdalle ja olin enemmän kuin tyytyväinen. Laskin dollarit pöydälle, vanhus laski ne varmistukseksi, kaivoi valtavan rahatukon ja alkoi laskemaan niitä mongoliksi. Vanha mies joka supisi järjestysnumeroita tuolla todella omituisella kielellä oli yllättävän vaikuttava kokemus. Kieli kuulosti aivan joltakin taru sormusten herra tyyliseltä haltijakieleltä, ja mielessäni käväisi miten läheltä tuokin ajatus liippaisi. Mongolit ovat mutisseet noita sanoja muutaman tuhat vuotta. Rahat vaihtoivat omistajaa kun olin itse laskenut ne vielä uudelleen, ja matka jatkui.

Olimme vihdoinkin Mongoliassa.


Kaukana kotoa

Tsekkien kanssa päätimme yöpyä samassa leirissä vähän matkaa rajalta. Ajoimme sivuun tieltä ja ihmettelimme kaikki maisemia. Maassa makasi eläinten luita ja kalloja, kaukana näkyivät korkea lumihuippuiset vuoret.

Todellisuus iski taas kerran, ja koko porukka tuuletteli liikuttuneina päivän saavutusta. Tsekit kaivoivat esiin pullon pirtua, ja jokainen otti osansa.


Mongolia

Aina vaan juttu ja reissu paranee... ja kuvat ovat aivan mahtavia !.

Jari

Kun afrikka käyty niin tuonne seuraavaksi. Mahtavat maisemat.

Tätä matkakertomusta ehdinkin jo kaivata. Hienoa kun jaat kokemuksen! Aivan mahtavia kuvia ja upea reissu! Onko sinulla lisää kuvia Google Plussassa tms? Niitä kattelisi mielellään.

Jontte

Mulla on varmaan eri standardit siihen mitkä kuvat on hyviä ja mitkä ei... Nää on kaikki pokkarilla pikaisesti napsittuja. Järkkäri oli mukana, mutta huomasin muuttuneeni aika paljon aiemmasta. Tällä reissulla jätin ihan tarkoituksella monta upeaa paikkaa valokuvaamatta ja säästin maisemat vain omaan päähäni. Kokonaissaldoa pokkarikuvillekin tuli alle 200.

Eihän kuvan hyvyys ole siitä kiinni onko kuva otettu pokkarilla, järkkärillä, puhelimella vai millä. Kohde, rajaus, kuvakulma jne ovat paljon tärkeämpiä.

Jontte

No vaikka menis noillakin kriteereillä niin uskallan silti olla eri mieltä...

Ei vaan jaksa enää nykyään panostaa. Mutta toisaalta, niitä täydellisiä maisemakuvia saa kaupasta. Omia vaan ottamalla.

Jokos tähän tarinaan saadaan jatkoa joulun aikana?

Joo, jatkoa ehdottomasti jos vaan löytyy! Tosi hyvä meininki, pahus kun reissukuume kasvaa (vaikka just yhdeltä kotiutunut !