WWW 
Haku
Jäsenet
Kalenteri
Apuja
Portaali
23-12-2013, 02:43
Ja kuten lupasin, tässä loput matkasta.
Päivä 21 Vuoristo Karabah – Azerbaijan ”no mans land”
Herättiin rouvan kanssa aamulla noin viiden aikaan ja päätettiin lähetä kävelemään kylälle ennen aamiaista. Mukaan kävelyreissuun lyöttäytyi paikallinen kulkukoira, minkä kanssa tehtiin parin kilometrin kävely. Aamulla oli myös ohjelmassa viisumien haku paikalliselta viranomaiselta. Kun vihdoin päästiin liikenteeseen ja löydettiin viisumeita toimittanut virasto, oli kello noin yhdeksän. Ja luonnollisesti virasto aukesi vasta klo 11:00. Pienen neuvottelun jälkeen saatiin viisumeita kirjoittava virkailija tulemaan töihin aikaisemmin.
Viisumit saatuamme, otettiin suunta suoraan Azerbaijanin ja Armenian väliselle ”no mans landille”. Eli paikkaan mikä on edelleen sotatoimi aluetta, eikä sinne pitäisi mennä. Mutta alueen läpi kulkeva tie on todella kaunis. Ja matkalta löytyy 100 000 asukkaan maan tasalle pommitettu kaupunki. Kaikki paitsi moskeija on pommitettu maan tasalle. Kävimme moskeijalla ottamassa valokuvia. Dennis ja Inka painuivat minareetin torniin ja itse jäin Atlén kanssa autolle odottelemaan. Paikalle pamahti pari armenialaista rajavartijaa kyselemään passeja ja häätämään meitä pois. Valitettavasti molempien armeniankieli oli pahasti ruosteessa ja päädyimme ottamaan vodkaryypyt ja napsimaan parit kaverikuvat. Kun päästiin rajavartijoista eroon, hypättiin autoon ja tien päälle.
Tie oli kaunis mutta haastava ajettava. Joka puolella oli isoja kraaterimaisia kuoppia, minne olisi helposti saanut hukattua eturenkaan helmaa myöden. Eli maltti oli taas valttia. Välillä käytiin ajelemassa panssariuraakin pitkin, kun tie oli niin huono, ettei sitä yksinkertaisesti pystynyt ajamaan. Miinat ovat tuolla suuri ongelma ja tieltä ei tehnyt mieli poistua.
Kun päivän on reissussa niin väistämättä jossain kohtaa tulee nälkä. Ja tuolla kun ei ruokapaikkoja ollut, niin pystytimme kenttäkeittiön tien laitaan. Pastan kypsyessä paikalle saapui paikallinen poliisi Niva. Niva pysähtyi porukan viereen ja tuima ilmeinen poliisi viittoi minut auton viereen. Hetken näin silmieni edessä Armenialaisen tutkintavankilan ja kolmannen asteen kuulustelujen virran. Autolle päästyäni, kurkotti tuo poliisimies takapenkiltä kaksi vesimelonia ja antoi ne minulle. Sen jälkeen mies kaasutti nauraen eteenpäin. Jäin hetkeksi seisomaan keskelle tietä vesimelonit kädessäni ja mietin, että mitähän äsken oikein tapahtui? Maistuvia olivat, eli terveisiä vaan Armenian poliisilaitokselle.
Loppumatka ajeltiin auton levyisiä vuoristoteitä. Mielenkiintoisia maisemia ja joen toisella puolella Iranilaiset konekiväärit, mitkä pitivät autoamme piikillä koko rajavyöhykkeen matkan ajan. Illaksi päästiin Kapan nimiseen kaupunkiin yöksi. Hotelli oli kovin venäläistyyppinen ja omalla karulla tavallaan viehättävä. Oltiin ensimmäisinä paikalla ja odoteltiin huurteisten ääressä kattoterassilla muita saapuvaksi. Parin tunnin sisään saapuivat kaikki paitsi Laurie ja Phil. Kukaan ei tiennyt mitään, eikä heihin saatu useista yrityksistä huolimatta yhteyksiä.
Päivä 22 Armenia Kapan-Yerevan
Kaikki hyvä loppuu aikanaan, niin myös tämäkin reissu. Aamupalalla oli tunnelma hieman ankea kun mietimme missä Laurie ja Phil ovat, sekä tiedossa oli porukan hajaantuminen eri suuntiin. Aamupalan jälkeen lähdimme kohti Yerevania ja maaliviivaa. Tiet olivat hyväkuntoiset, joten matkanteko ei sinänsä ollut ihmeellistä. Matkan aikana selviteltiin hyväntekeväisyyskohdetta, minne olimme varanneet ison kasan tavaraa. Homma muuttui muutamaan kertaan, mutta lopulta saimme yhteyden Armenialaisen pakolaisleirin lastenkodin johtajaan. Sovimme, että menemme sinne heti seuraavana aamuna.
Porukka kerääntyi sovitusti Yerevan kyltin kohdalle odottelemaan ja sinne ilmestyivät myös Laurie sekä Phil. He olivat eksyneet tuolla sotatoimialueella ja päätyneeet Azerbaijanin rajalle. Muuten ei mitään, mutta Karabachin viisumin kanssa saattaa Azebaijanissa päätyä vankilaan kulkematta lähtöruudun kautta. Onneksi ei näin ollut käynyt. He olivat viettäneet yönsä raja-aseman pihassa ja seuraavana aamuna ottaneet suorat suuntimat kohti Yerevan kylttiä.
Kun koko porukka oli saatu kasaan ajettiin letkassa Yerevanin keskustaan, Vapauden puistoon. Maaliviiva oli sijoitettu tuohon puistoon. Kun päästiin puistoon alkoi mahtava meininki. Oli tv-kameraa, reportteria, serpenttiiniä ja shampanjaa. Tuntui kuin olisi isompikin julkisuuden henkilö. Onniteltiin toisiamme hienoista suorituksista ja siitä, että kaikki olivat maalissa ehjin nahoin ja monta kokemusta rikkaampina. Maali alue sijaitsi huvipuiston vieressä ja sen ravintola oli varattu meidän käyttöömme. Oli esiintyjät ja palkintojen jako seremoniat. Hieno, mutta haikea fiilis.
Juhlallisuuksien jälkeen kurvattiin hotellille. Hotelli oli eurooppalaisittain +5 tähteä ja sen mukainen. Ilmastointi, toimiva wlan, hiljaista, ei tupakoitu huone ja lämmintä vettä suihkussa. Pienen siistiytymisen jälkeen painuttiin etsimään lopetus bile paikkaa. Aikamme kaupungilla harhailtuamme päätimme Norjalaisen Stianin kanssa, että seuraava kuppila mistä olutta saa ja omat lopetusbileet. Käytiin myös syömässä hampurilaiset ja painuttiin kohtuu ajoissa nukkumaan.
Päivä 23 Armenia-Georgia-Venäjä
Aamulla soi kello seitsemän aikaan ja painuimme suorilla vauhdeilla aamiaiselle. Tällä kertaa tarjolla oli paljon muutakin kuin vaalea leipä, tee ja hunaja. Silmät söivät enemmän kuin maha veti, mutta oli mukavaa syödä kunnon aamiainen. Laurie ja Phil liittyivät seuraamme aamiaiselle ja heidän kanssaan oli tarkoitus lähteä viemään lahjoitettavia tavaroita lastenkodille. Samalla halailtiin ja hyvästeltiin muita tuttavuuksia, sillä tänään oli päivä kun porukka hajaantui omiin suuntiinsa. Osa autolla ja osa lentäen.
Lähdimme etsimään lastenkotia ja löysimme sen lopulta paikallisen oppaan avulla. Opas hyppäsi kadunkulmasta kyytiin, kun kysyttiin missä paikka sijaitsee ja ohjasti meidät perille saakka. Ongelma tuli vastaan kun kukaan ei puhunut muuta kuin venäjää. Hetken päästä paikalle ilmestyi yön musta rastafari, joka puhui täydellistä englantia Oxfordin murteella. Hänen avullaan homma selvisi. Siirrettiin auto lähemmäs lastenkotia ja kannettiin tavarat yhteen huoneeseen. Sen jälkeen alettiin jakamaan tavaraa. Nopeimmat ja ahneimmat saivat enemmän ujoimmat vähemmän. Valitettava luonnonlaki, vaikka yritimme parhaamme mukaan jakaa tavarat tasapuolisesti.
Erityisesti mieleen jäi yksi pikkupoika, noin viisivuotias. Yritin tarjota kaikkea mahdollista ja mikään ei kelvannut. Jalkapallosta taskulamppuun kävin esineitä läpi ja ei, päätään puistellen poika kieltäytyi. Kunnes tarjosin hänelle sinistä magneetti piirtoalustaa. Siis sellainen, mihin voi mukana tulevalla muovikynällä piirtää ja pyyhkäistä sen jälkeen piirtoalustan taas puhtaaksi. Pojan ilme kirkastui ja hän sai haluamansa tavaran. Tuon ilmeen takia kannatti ajaa tuhansia kilometrejä!
Tavaroiden loppuessa jopa niiden kuljettamiseen käytetyistä laatikoista meinasi tulla riitaa. Onneksi saatiin homma pysymään rauhallisena ja päätimme, että kun sana ilmaisesta tavarasta kulkee eteenpäin kymmenien tuhansien ihmisten pakolaisleirillä voi edessämme olla kaaos. Nopeat kiitokset ja hyvästit lastenkodin henkilökunnalle ja poistuimme paikalta muutaman kilometrin päähän. Siellä jätimme Laurien ja Philin kanssa hyvästit ja suuntasimme kotia kohti.
Auton keula käännettiin kohti Georgiaa ja niin sai kotimatka alkunsa. Matkaa kotiin oli karvan vajaa 3500 kilometriä. Matkaa tehtiin tällä kertaa moottoritietä pitkin. Rajanylitys Georgiaan oli kymmenen minuutin pysähdys kun älysimme kiertää pienempää tietä pienen raja-aseman kautta. Matkalla Tiblisiin kohtasimme Georgialaiset rajavartijat, jotka olivat ongelmissa G-Mersunsa kanssa. Virta oli loppu ja tarjosimme apuvirtaa. Yrityksistä huolimatta ei saatu Mersua käyntiin, niin he jatkoivat matkaansa työntäen. Samalla tuli todistettua tuhansien lampaiden siirto-operaatiota tietä pitkin.
Isolle tielle päästyämme matka Tiblisiin meni joutuisasti. Navigaattorista haettiin koordinaatit McDonaldsille ja käytiin syömässä roskaruokaa mahat täyteen. Saimme tuulilasiin viestin Tsekkiläisiltä seikkailijoilta, jotka pyytelivät tapaamaan heitä illalla Grand hotellin parkkipaikalle. Valitettavasti ei aikataulu antanut periksi ja jatkoimme kohti Venäjää. Pohjois Georgian maisemat olivat upeita! Vuoristoa, jokia ja järviä mitä katsellessa matka taittui mukavasti. Rajalle päästyämme jouduimme Georgian puolella odottelemaan jonkun aikaa. Passien tarkastus ja taas pääsimme jatkamaan matkaa. Georgian ja Venäjän välinen raja ylitetään tunnelissa, mikä on noin neljä kilometriä pitkä. Hieno kokemus, tuntui kuin olisi ajanut suoraan Taru sormusten herrasta kirjan Mordoriin.
Venäjän puolella ei sitten mentykään enää niin nopeasti. Odottelua ennen kuin päästiin passin tarkistukseen. Ongelman passintarkastuksessa aiheutti minun ja Inkan uudet passit ja Denniksen vanha versio passista. Noin neljän tunnin passintarkastuksen jälkeen päästiin läpi ja jatkoimme matkaa Vladikavkatsin kaupunkiin. Ensimmäinen hotelli oli ”täynnä”. Jatkoimme siis kohti keskustaa. Toiseen hotelliin päästyämme alkoi virkailija kyselemään Immigration cardia. No sitäpä ei saatu rajalta, joten hotelli ei voinut ottaa meitä vastaan. Virkailija soitti toiseen hotelliin ja he lupasivat ottaa meidät vastaan. Virkailija kirjoitti meille osoitteen paperille ja niin lähdettiin taas matkaan.
Tosin kun osoite oli kirjoitettu kyrillisillä aakkosilla, oli sen syöttäminen navigaattoriin mahdotonta. Väsymys ja ketutus alkoi painamaan mieltä. Onneksi saimme apua kahdelta herrasmieheltä, jotka ajoivat edellämme hotellille. Kiittelimme avusta ja menimme kyselemään huoneita. Täällä puhuttiin jopa englantia ja saimme autonkin parkkiin sisäpihalle.
Päivä 24 Venäjä Vladikavkaz-Rost av Don
Aamulla herättiin aikaisin, nukkumaanmenon viivästymisestä huolimatta. Aamupalalla sai puuroa, mikä oli tervetullutta kuukauden hatsapuri kuurin jälkeen. Kamat autoon ja taas mentiin. Suunnaksi otettiin Rost-Av-Donin kaupunki. Matka sujui pääväyliä pitkin kohtuullisen mukavaa vauhtia. Yksi tienvarsipysäytys check pointilla ja miliisi halusi tietää mistä tullaan ja minne mennään. Ei sen kummempaa ja matka pääsi jatkumaan.
Matkalla väisteltiin romumetallia kuljettaneen rekan jälkeensä jättämiä romuja ja ylisuurista kuormista putoavia bataatteja. Huomattiin, että Nivalla voi kuljettaa lehmää ja monta muuta kummallisuutta.
Vihdoin päästyämme Rost-Av Doniin alkoi hotellin metsästys. Yksi löytyikin helposti, mutta Immigration Card nousi jälleen kynnys kysymykseksi. Ei yösijaa. Onneksi läheltä löytyi pieni perhehotelli ja kun tiskille laskettiin riittävä määrä ruplia, ei Immigration cardista ollut enää ongelmaa ja palvelu pelasi muutenkin hyvin.
Päivät 25 ja 26 Venäjä – Suomi Rost-av-don Järvenpää
Aamupala oli superhyvä. Kaikkea omeletista ja pekonista ja rouva sai kahviinkin maitoa. Hotel Roze ylitti odotuksen kaikin tavoin. Tavaroiden pakkaamisen jälkeen lähdimme ajamaan kohti Moskovaa. Matka kulki päätietä pitkin ja kylien kohdalla liikenne puuroutui täysin. Aikamme hymyilimme paikallisten tapaa ajella piennarta ja ojaa pitkin ohi ruuhkien. Jopa miliiisi käytti tätä tekniikkaa.
Aikamme jaksoimme jonottaa ja totesimme, että jos kotiin halutaan joskus päästä, käytetään samaa tekniikkaa. Nopeus nousi kävelyvauhdista noin 50km/h vauhtiin ja matka jatkui. Matkalla kävimme keskustelua siitä, että jäämmekö Moskovaan yöksi vai jatkammeko matkaa. Immigration Cardin puuttuminen kun tuntui eväävän hotellin saamisen tehokkaasti. Päätimme ajaa suorilla vauhdeilla kotimaahan.
Matkalla tankattiin paikallista energiajuomaa huolto-asemilta ja eväät löytyivät pikaruokaketjusta. Koti-ikävän vauhdittamana tulimme keskellä yötä Moskovaan. Liikennettä oli paljon ja vastaantuleva kaista seisoi 30km matkalta täysin paikallaan, meidän edetessä noin 20-30km/h eteenpäin.
Moskovan ohitettuamme alkoi matka taas edetä joutuisammin.
Olimme ajaneet läpi yön kun saavuttiin Pietarin kaupungin laidalle. Burger kingin aamiainen on muuten todella huono. Olisi pitänyt suosioilla syödä Whopperi. ”Aamiaisen” jälkeen taas baanalle ja nyt rupesi Helsinki kylttien ilmestyessä tuntumaan siltä, että kohta ollaan kotona.
Rajalle kun päästiin, kyseltiin meiltä taas Immigration Cardia. Kun ei ollut, niin ei ollut. Virkailija nainen Venäjän puolella vetäisi koko läntisen Venäjän alueen hernepellot sieraimiinsa, mutta päästi meidät jatkamaan matkaa kotimaahan. Suomen tullissa passin tarkastus ja niin oltiin taas rakkaassa Suomessa.
Pysähdyttiin Kotkassa syömään ja siitä laiteltiin viestiä kotijoukoille, että kohta ollaan kotona. Kilometri toisensa jälkeen lähestyttiin kotia. Dennis tiputettiin matkalla Keravalle ja siitä ajeltiin kotiin. Kun käänsin auton kotipihaan tuli epätodellinen olo. Noin kuukausi sitten ajoin auton pois tästä pihasta ja nyt yli pitkälle yli kymmenentuhannen ajetun kilometrin ja usean seikkailun jälkeen olen taas kotipihassa. Hieno tunne.
Koira sekosi täysin kun nähtiin jälleen, kuukauden erillään olosta huolimatta se toivotti meidät häntä heiluen kotiin. Kun koira oli raaputeltu, korkkasin vodkapullon ja kaadoin itselleni ja Inkalle snapsit onnistuneen reissun kunniaksi!
Loppusanat
Nyt kun reissusta on jo jonkun verran aikaa ja on saanut jäsenneltyä reissun tapahtumia omassa päässään, on aika laittaa muutama miete paperille. Moni reissusta kuultuaan sanoi meille, että miten uskallatte lähteä tuommoiselle matkalle. Siellä ryöstetään ja tapetaan ja ja ja… Ei ryöstetty, eikä tapettu. Lähellä oli, mutta kaikesta selvittiin. Maaseudulla liikkuessa, en tuntenut missään kohtaa oloani epämukavaksi. Kaupungit olivat toinen juttu. Mutta maalaisjärjellä pärjäsi niissäkin. Apua sai paikallisilta aina kun pyysi, enkä missään ole kokenut semmoista vieraanvaraisuutta kun tuolla reissulla. Menkää ihmiset ihmeessä itse katsomaan, mitä maailmalla on tarjottavana. Yllätytte positiivisesti!
Haluan kiittää kaikkia sponsoreitamme, Autosalpa Keravaa, Luxteamia, Isolex Oy:tä, Canonia, Painotalo Punamustaa, Toimiinimi Mervi Rautavettä, Härmän Nostopalvelua, SpecSaverssiä, Stayhome.fi verkkokauppaa, Focus Nordiccia, TT-Autopesu Oy:tä, HMT-Palvelut Oy:tä, Retki Outdoor Oy:tä, 4x4 Maailma lehteä, niitä yritys sponsoreitä, jotka eivät halunneet nimeään näkyville ja kaikkia yksityisesti lahjoituksia tehneitä!
Nyt kun seuraava reissu on jo suunnittelupöydällä ja startti Central Asia Ralliin on kesäkuussa 2014. On aika hengähtää hetki ja kerätä voimia uuteen seikkailuun!
Lisää uudesta reissusta ja siihen valmistautumisesta voi lukea alla olevasta osoitteesta:
www.facebook.com/teamsisuadventures
Päivä 21 Vuoristo Karabah – Azerbaijan ”no mans land”
Herättiin rouvan kanssa aamulla noin viiden aikaan ja päätettiin lähetä kävelemään kylälle ennen aamiaista. Mukaan kävelyreissuun lyöttäytyi paikallinen kulkukoira, minkä kanssa tehtiin parin kilometrin kävely. Aamulla oli myös ohjelmassa viisumien haku paikalliselta viranomaiselta. Kun vihdoin päästiin liikenteeseen ja löydettiin viisumeita toimittanut virasto, oli kello noin yhdeksän. Ja luonnollisesti virasto aukesi vasta klo 11:00. Pienen neuvottelun jälkeen saatiin viisumeita kirjoittava virkailija tulemaan töihin aikaisemmin.
Viisumit saatuamme, otettiin suunta suoraan Azerbaijanin ja Armenian väliselle ”no mans landille”. Eli paikkaan mikä on edelleen sotatoimi aluetta, eikä sinne pitäisi mennä. Mutta alueen läpi kulkeva tie on todella kaunis. Ja matkalta löytyy 100 000 asukkaan maan tasalle pommitettu kaupunki. Kaikki paitsi moskeija on pommitettu maan tasalle. Kävimme moskeijalla ottamassa valokuvia. Dennis ja Inka painuivat minareetin torniin ja itse jäin Atlén kanssa autolle odottelemaan. Paikalle pamahti pari armenialaista rajavartijaa kyselemään passeja ja häätämään meitä pois. Valitettavasti molempien armeniankieli oli pahasti ruosteessa ja päädyimme ottamaan vodkaryypyt ja napsimaan parit kaverikuvat. Kun päästiin rajavartijoista eroon, hypättiin autoon ja tien päälle.
Tie oli kaunis mutta haastava ajettava. Joka puolella oli isoja kraaterimaisia kuoppia, minne olisi helposti saanut hukattua eturenkaan helmaa myöden. Eli maltti oli taas valttia. Välillä käytiin ajelemassa panssariuraakin pitkin, kun tie oli niin huono, ettei sitä yksinkertaisesti pystynyt ajamaan. Miinat ovat tuolla suuri ongelma ja tieltä ei tehnyt mieli poistua.
Kun päivän on reissussa niin väistämättä jossain kohtaa tulee nälkä. Ja tuolla kun ei ruokapaikkoja ollut, niin pystytimme kenttäkeittiön tien laitaan. Pastan kypsyessä paikalle saapui paikallinen poliisi Niva. Niva pysähtyi porukan viereen ja tuima ilmeinen poliisi viittoi minut auton viereen. Hetken näin silmieni edessä Armenialaisen tutkintavankilan ja kolmannen asteen kuulustelujen virran. Autolle päästyäni, kurkotti tuo poliisimies takapenkiltä kaksi vesimelonia ja antoi ne minulle. Sen jälkeen mies kaasutti nauraen eteenpäin. Jäin hetkeksi seisomaan keskelle tietä vesimelonit kädessäni ja mietin, että mitähän äsken oikein tapahtui? Maistuvia olivat, eli terveisiä vaan Armenian poliisilaitokselle.
Loppumatka ajeltiin auton levyisiä vuoristoteitä. Mielenkiintoisia maisemia ja joen toisella puolella Iranilaiset konekiväärit, mitkä pitivät autoamme piikillä koko rajavyöhykkeen matkan ajan. Illaksi päästiin Kapan nimiseen kaupunkiin yöksi. Hotelli oli kovin venäläistyyppinen ja omalla karulla tavallaan viehättävä. Oltiin ensimmäisinä paikalla ja odoteltiin huurteisten ääressä kattoterassilla muita saapuvaksi. Parin tunnin sisään saapuivat kaikki paitsi Laurie ja Phil. Kukaan ei tiennyt mitään, eikä heihin saatu useista yrityksistä huolimatta yhteyksiä.
Päivä 22 Armenia Kapan-Yerevan
Kaikki hyvä loppuu aikanaan, niin myös tämäkin reissu. Aamupalalla oli tunnelma hieman ankea kun mietimme missä Laurie ja Phil ovat, sekä tiedossa oli porukan hajaantuminen eri suuntiin. Aamupalan jälkeen lähdimme kohti Yerevania ja maaliviivaa. Tiet olivat hyväkuntoiset, joten matkanteko ei sinänsä ollut ihmeellistä. Matkan aikana selviteltiin hyväntekeväisyyskohdetta, minne olimme varanneet ison kasan tavaraa. Homma muuttui muutamaan kertaan, mutta lopulta saimme yhteyden Armenialaisen pakolaisleirin lastenkodin johtajaan. Sovimme, että menemme sinne heti seuraavana aamuna.
Porukka kerääntyi sovitusti Yerevan kyltin kohdalle odottelemaan ja sinne ilmestyivät myös Laurie sekä Phil. He olivat eksyneet tuolla sotatoimialueella ja päätyneeet Azerbaijanin rajalle. Muuten ei mitään, mutta Karabachin viisumin kanssa saattaa Azebaijanissa päätyä vankilaan kulkematta lähtöruudun kautta. Onneksi ei näin ollut käynyt. He olivat viettäneet yönsä raja-aseman pihassa ja seuraavana aamuna ottaneet suorat suuntimat kohti Yerevan kylttiä.
Kun koko porukka oli saatu kasaan ajettiin letkassa Yerevanin keskustaan, Vapauden puistoon. Maaliviiva oli sijoitettu tuohon puistoon. Kun päästiin puistoon alkoi mahtava meininki. Oli tv-kameraa, reportteria, serpenttiiniä ja shampanjaa. Tuntui kuin olisi isompikin julkisuuden henkilö. Onniteltiin toisiamme hienoista suorituksista ja siitä, että kaikki olivat maalissa ehjin nahoin ja monta kokemusta rikkaampina. Maali alue sijaitsi huvipuiston vieressä ja sen ravintola oli varattu meidän käyttöömme. Oli esiintyjät ja palkintojen jako seremoniat. Hieno, mutta haikea fiilis.
Juhlallisuuksien jälkeen kurvattiin hotellille. Hotelli oli eurooppalaisittain +5 tähteä ja sen mukainen. Ilmastointi, toimiva wlan, hiljaista, ei tupakoitu huone ja lämmintä vettä suihkussa. Pienen siistiytymisen jälkeen painuttiin etsimään lopetus bile paikkaa. Aikamme kaupungilla harhailtuamme päätimme Norjalaisen Stianin kanssa, että seuraava kuppila mistä olutta saa ja omat lopetusbileet. Käytiin myös syömässä hampurilaiset ja painuttiin kohtuu ajoissa nukkumaan.
Päivä 23 Armenia-Georgia-Venäjä
Aamulla soi kello seitsemän aikaan ja painuimme suorilla vauhdeilla aamiaiselle. Tällä kertaa tarjolla oli paljon muutakin kuin vaalea leipä, tee ja hunaja. Silmät söivät enemmän kuin maha veti, mutta oli mukavaa syödä kunnon aamiainen. Laurie ja Phil liittyivät seuraamme aamiaiselle ja heidän kanssaan oli tarkoitus lähteä viemään lahjoitettavia tavaroita lastenkodille. Samalla halailtiin ja hyvästeltiin muita tuttavuuksia, sillä tänään oli päivä kun porukka hajaantui omiin suuntiinsa. Osa autolla ja osa lentäen.
Lähdimme etsimään lastenkotia ja löysimme sen lopulta paikallisen oppaan avulla. Opas hyppäsi kadunkulmasta kyytiin, kun kysyttiin missä paikka sijaitsee ja ohjasti meidät perille saakka. Ongelma tuli vastaan kun kukaan ei puhunut muuta kuin venäjää. Hetken päästä paikalle ilmestyi yön musta rastafari, joka puhui täydellistä englantia Oxfordin murteella. Hänen avullaan homma selvisi. Siirrettiin auto lähemmäs lastenkotia ja kannettiin tavarat yhteen huoneeseen. Sen jälkeen alettiin jakamaan tavaraa. Nopeimmat ja ahneimmat saivat enemmän ujoimmat vähemmän. Valitettava luonnonlaki, vaikka yritimme parhaamme mukaan jakaa tavarat tasapuolisesti.
Erityisesti mieleen jäi yksi pikkupoika, noin viisivuotias. Yritin tarjota kaikkea mahdollista ja mikään ei kelvannut. Jalkapallosta taskulamppuun kävin esineitä läpi ja ei, päätään puistellen poika kieltäytyi. Kunnes tarjosin hänelle sinistä magneetti piirtoalustaa. Siis sellainen, mihin voi mukana tulevalla muovikynällä piirtää ja pyyhkäistä sen jälkeen piirtoalustan taas puhtaaksi. Pojan ilme kirkastui ja hän sai haluamansa tavaran. Tuon ilmeen takia kannatti ajaa tuhansia kilometrejä!
Tavaroiden loppuessa jopa niiden kuljettamiseen käytetyistä laatikoista meinasi tulla riitaa. Onneksi saatiin homma pysymään rauhallisena ja päätimme, että kun sana ilmaisesta tavarasta kulkee eteenpäin kymmenien tuhansien ihmisten pakolaisleirillä voi edessämme olla kaaos. Nopeat kiitokset ja hyvästit lastenkodin henkilökunnalle ja poistuimme paikalta muutaman kilometrin päähän. Siellä jätimme Laurien ja Philin kanssa hyvästit ja suuntasimme kotia kohti.
Auton keula käännettiin kohti Georgiaa ja niin sai kotimatka alkunsa. Matkaa kotiin oli karvan vajaa 3500 kilometriä. Matkaa tehtiin tällä kertaa moottoritietä pitkin. Rajanylitys Georgiaan oli kymmenen minuutin pysähdys kun älysimme kiertää pienempää tietä pienen raja-aseman kautta. Matkalla Tiblisiin kohtasimme Georgialaiset rajavartijat, jotka olivat ongelmissa G-Mersunsa kanssa. Virta oli loppu ja tarjosimme apuvirtaa. Yrityksistä huolimatta ei saatu Mersua käyntiin, niin he jatkoivat matkaansa työntäen. Samalla tuli todistettua tuhansien lampaiden siirto-operaatiota tietä pitkin.
Isolle tielle päästyämme matka Tiblisiin meni joutuisasti. Navigaattorista haettiin koordinaatit McDonaldsille ja käytiin syömässä roskaruokaa mahat täyteen. Saimme tuulilasiin viestin Tsekkiläisiltä seikkailijoilta, jotka pyytelivät tapaamaan heitä illalla Grand hotellin parkkipaikalle. Valitettavasti ei aikataulu antanut periksi ja jatkoimme kohti Venäjää. Pohjois Georgian maisemat olivat upeita! Vuoristoa, jokia ja järviä mitä katsellessa matka taittui mukavasti. Rajalle päästyämme jouduimme Georgian puolella odottelemaan jonkun aikaa. Passien tarkastus ja taas pääsimme jatkamaan matkaa. Georgian ja Venäjän välinen raja ylitetään tunnelissa, mikä on noin neljä kilometriä pitkä. Hieno kokemus, tuntui kuin olisi ajanut suoraan Taru sormusten herrasta kirjan Mordoriin.
Venäjän puolella ei sitten mentykään enää niin nopeasti. Odottelua ennen kuin päästiin passin tarkistukseen. Ongelman passintarkastuksessa aiheutti minun ja Inkan uudet passit ja Denniksen vanha versio passista. Noin neljän tunnin passintarkastuksen jälkeen päästiin läpi ja jatkoimme matkaa Vladikavkatsin kaupunkiin. Ensimmäinen hotelli oli ”täynnä”. Jatkoimme siis kohti keskustaa. Toiseen hotelliin päästyämme alkoi virkailija kyselemään Immigration cardia. No sitäpä ei saatu rajalta, joten hotelli ei voinut ottaa meitä vastaan. Virkailija soitti toiseen hotelliin ja he lupasivat ottaa meidät vastaan. Virkailija kirjoitti meille osoitteen paperille ja niin lähdettiin taas matkaan.
Tosin kun osoite oli kirjoitettu kyrillisillä aakkosilla, oli sen syöttäminen navigaattoriin mahdotonta. Väsymys ja ketutus alkoi painamaan mieltä. Onneksi saimme apua kahdelta herrasmieheltä, jotka ajoivat edellämme hotellille. Kiittelimme avusta ja menimme kyselemään huoneita. Täällä puhuttiin jopa englantia ja saimme autonkin parkkiin sisäpihalle.
Päivä 24 Venäjä Vladikavkaz-Rost av Don
Aamulla herättiin aikaisin, nukkumaanmenon viivästymisestä huolimatta. Aamupalalla sai puuroa, mikä oli tervetullutta kuukauden hatsapuri kuurin jälkeen. Kamat autoon ja taas mentiin. Suunnaksi otettiin Rost-Av-Donin kaupunki. Matka sujui pääväyliä pitkin kohtuullisen mukavaa vauhtia. Yksi tienvarsipysäytys check pointilla ja miliisi halusi tietää mistä tullaan ja minne mennään. Ei sen kummempaa ja matka pääsi jatkumaan.
Matkalla väisteltiin romumetallia kuljettaneen rekan jälkeensä jättämiä romuja ja ylisuurista kuormista putoavia bataatteja. Huomattiin, että Nivalla voi kuljettaa lehmää ja monta muuta kummallisuutta.
Vihdoin päästyämme Rost-Av Doniin alkoi hotellin metsästys. Yksi löytyikin helposti, mutta Immigration Card nousi jälleen kynnys kysymykseksi. Ei yösijaa. Onneksi läheltä löytyi pieni perhehotelli ja kun tiskille laskettiin riittävä määrä ruplia, ei Immigration cardista ollut enää ongelmaa ja palvelu pelasi muutenkin hyvin.
Päivät 25 ja 26 Venäjä – Suomi Rost-av-don Järvenpää
Aamupala oli superhyvä. Kaikkea omeletista ja pekonista ja rouva sai kahviinkin maitoa. Hotel Roze ylitti odotuksen kaikin tavoin. Tavaroiden pakkaamisen jälkeen lähdimme ajamaan kohti Moskovaa. Matka kulki päätietä pitkin ja kylien kohdalla liikenne puuroutui täysin. Aikamme hymyilimme paikallisten tapaa ajella piennarta ja ojaa pitkin ohi ruuhkien. Jopa miliiisi käytti tätä tekniikkaa.
Aikamme jaksoimme jonottaa ja totesimme, että jos kotiin halutaan joskus päästä, käytetään samaa tekniikkaa. Nopeus nousi kävelyvauhdista noin 50km/h vauhtiin ja matka jatkui. Matkalla kävimme keskustelua siitä, että jäämmekö Moskovaan yöksi vai jatkammeko matkaa. Immigration Cardin puuttuminen kun tuntui eväävän hotellin saamisen tehokkaasti. Päätimme ajaa suorilla vauhdeilla kotimaahan.
Matkalla tankattiin paikallista energiajuomaa huolto-asemilta ja eväät löytyivät pikaruokaketjusta. Koti-ikävän vauhdittamana tulimme keskellä yötä Moskovaan. Liikennettä oli paljon ja vastaantuleva kaista seisoi 30km matkalta täysin paikallaan, meidän edetessä noin 20-30km/h eteenpäin.
Moskovan ohitettuamme alkoi matka taas edetä joutuisammin.
Olimme ajaneet läpi yön kun saavuttiin Pietarin kaupungin laidalle. Burger kingin aamiainen on muuten todella huono. Olisi pitänyt suosioilla syödä Whopperi. ”Aamiaisen” jälkeen taas baanalle ja nyt rupesi Helsinki kylttien ilmestyessä tuntumaan siltä, että kohta ollaan kotona.
Rajalle kun päästiin, kyseltiin meiltä taas Immigration Cardia. Kun ei ollut, niin ei ollut. Virkailija nainen Venäjän puolella vetäisi koko läntisen Venäjän alueen hernepellot sieraimiinsa, mutta päästi meidät jatkamaan matkaa kotimaahan. Suomen tullissa passin tarkastus ja niin oltiin taas rakkaassa Suomessa.
Pysähdyttiin Kotkassa syömään ja siitä laiteltiin viestiä kotijoukoille, että kohta ollaan kotona. Kilometri toisensa jälkeen lähestyttiin kotia. Dennis tiputettiin matkalla Keravalle ja siitä ajeltiin kotiin. Kun käänsin auton kotipihaan tuli epätodellinen olo. Noin kuukausi sitten ajoin auton pois tästä pihasta ja nyt yli pitkälle yli kymmenentuhannen ajetun kilometrin ja usean seikkailun jälkeen olen taas kotipihassa. Hieno tunne.
Koira sekosi täysin kun nähtiin jälleen, kuukauden erillään olosta huolimatta se toivotti meidät häntä heiluen kotiin. Kun koira oli raaputeltu, korkkasin vodkapullon ja kaadoin itselleni ja Inkalle snapsit onnistuneen reissun kunniaksi!
Loppusanat
Nyt kun reissusta on jo jonkun verran aikaa ja on saanut jäsenneltyä reissun tapahtumia omassa päässään, on aika laittaa muutama miete paperille. Moni reissusta kuultuaan sanoi meille, että miten uskallatte lähteä tuommoiselle matkalle. Siellä ryöstetään ja tapetaan ja ja ja… Ei ryöstetty, eikä tapettu. Lähellä oli, mutta kaikesta selvittiin. Maaseudulla liikkuessa, en tuntenut missään kohtaa oloani epämukavaksi. Kaupungit olivat toinen juttu. Mutta maalaisjärjellä pärjäsi niissäkin. Apua sai paikallisilta aina kun pyysi, enkä missään ole kokenut semmoista vieraanvaraisuutta kun tuolla reissulla. Menkää ihmiset ihmeessä itse katsomaan, mitä maailmalla on tarjottavana. Yllätytte positiivisesti!
Haluan kiittää kaikkia sponsoreitamme, Autosalpa Keravaa, Luxteamia, Isolex Oy:tä, Canonia, Painotalo Punamustaa, Toimiinimi Mervi Rautavettä, Härmän Nostopalvelua, SpecSaverssiä, Stayhome.fi verkkokauppaa, Focus Nordiccia, TT-Autopesu Oy:tä, HMT-Palvelut Oy:tä, Retki Outdoor Oy:tä, 4x4 Maailma lehteä, niitä yritys sponsoreitä, jotka eivät halunneet nimeään näkyville ja kaikkia yksityisesti lahjoituksia tehneitä!
Nyt kun seuraava reissu on jo suunnittelupöydällä ja startti Central Asia Ralliin on kesäkuussa 2014. On aika hengähtää hetki ja kerätä voimia uuteen seikkailuun!
Lisää uudesta reissusta ja siihen valmistautumisesta voi lukea alla olevasta osoitteesta:
www.facebook.com/teamsisuadventures